Lehtitilaukset
Koirista on olemassa monta hauskaa tarinaa, joista moni tarina tottakin. Tulitikkuaskin jos laittaisi bernhardinkoiran viereen ja valokuvaisi asetelman, saattaisi kuva herättää joissain ihmisissä hilpeyttä yhtä paljon kuin toisissa kauhuakin.
Muistan jo lapsuudestani asti tahtoneeni bernhardilaiskoiran. Aikuisiällä toive sitten toteutui vieläpä kolminkertaisesti. Kaikki kolme karvaturria olivat legendaarisia. Se ensimmäinen Pöörnhartilainen esimerkiksi söi kerran mummon mökin sängystä patjan. Äitini ei oikein tainnut pitää siitä.
Kun Pöörnhartilainen vietiin koiranäyttelyyn, piti jättiläistä olla taluttamassa kaksi naiskennelmannia molemmilla puolen kaulapannasta lujasti kiinni pidellen. Muussa näyttelyporukassa kävi kuiske: Juuso tulee... Juuso muuten sai kolme sertiä ja oli Suomen muotovalio.
Juuso oli tottunut olemaan irrallaan ja pelaamaan jalkapalloa kylän lasten kanssa. Haimme sen isäni kanssa eräältä hevostilalta, missä se katseli meitä tallin hevoskopista korkean aidan yli takajaloillaan seisten. Isolla pakettiautolla ison koiran sieltä kotiin kuljetimme. Istuin koiran kanssa tavaratilassa heinäkuorman päällä. Oli äitienpäivä ja äitienpäivälahjaksi kotiin tuli koira isolla koolla.
Muutaman kerran se karkasi kaupungille ja jonkun kerran hain sen putkasta, kun poliisit olivat ottaneet karkulaisen kiinni. Juuso oli vähän sellainen metsänpoika, ja ehkä se ärtyi heti ekapäivänä tullessaan, kun naapurin samojedi kävi toivottamassa sen tervetulleeksi puremalla lajitoveriaan kurkusta. Kerran se taas karkasi kaupungille ja etsiskelin sitä turhaan suuresti turhautuneena ja tuohtuneena. Sitten isäni toi sen kotiin pikku fiiatin kyydissä - auto näytti olevan täynnä. Koira oli kuulemma ollut torilla ja rähissyt hirveästi jollekin miesporukalle. Kun isä oli kutsunut sitä, oli se tullut hyvin sävyisästi hänen luokseen ja lähtenyt oikein mielellään autokyytiin.
Juuson esikoispoika, Luppa, oli myös kova koira tuoksujen perään. Sekin joutui putkaan useamman kerran ja siitä tuli pian poliisien vanha tuttu. Eräällä tutulla poliisilla oli myös bernhardilaisia ja Lupan äiti oli heiltä kotoisin. Eräs toinenkin poliisi oli kennelmanneja ja tuli tutuksi koiramme kanssa. Kerran hain Luppiksen kotiin poliisiasemalta, jossa se oli odottelemassa perinteisessä kalterikopissa, saman näköisessä kuin villinlännen elokuvissa. Toisen kerran en edes ehtinyt huomata sen karanneen, kun pihaan jo ajoi poliisiauto, jossa oli neljä poliisia ja takapenkillä keskimmäisenä istui tutunnäköinen karvainen kaveri.
Erään kerran kelpo haukkumme livahdettua karkuteille tapasin etsintäretkelläni vihaisen pakettiautoilijan, jonka autosta oli hajonnut etulamppu, kun kuulemma joku iso koira oli törmännyt siihen. Auto kärsi vähäisiä vaurioita, jotka koiran omistaja joutui korvaamaan. Koira oli tullut tällä välin itsekseen kotiin ja oli odottamassa kuistilla, maaten tekopyhän näköisenä häntäänsä heiluttaen. Sillä ei näyttänyt olevan mitään hätää. Vanha paksukallo.
Taloremontin aikana koiratarha-aitaus piti muuttaa toiseen paikkaan ja pystytin sen lähelle pyörätietä. Tottakai Luppa yritti karata sieltäkin kerran siinä onnistuenkin. Toisen kerran villistä vapaudenkaipuustaan huolimatta se oli takertunut kaulapannastaan teräslankaverkkoaitaan ja kohta joku vihainen ohikulkija tuli sättimään minua, että mitenkä te oikein kohtelette koirianne.
Kolmas bernhardilainen oli tyttökoira Pessi. Paljon helpommin kotitontilla pysyvä, paitsi että kyllä sekin muutaman kerran karkasi naapurin koiraa höykyttämään ja toisen kerran toisen naapurin kissa sai kyytiä. Sellainenkin tapaus on jäänyt mieleen, että emäntä paistoi pihalla perinteisiä savolaisia muurinpohjalettuja ja poistui paikalta hetkeksi. Letunpaistajan palatessa jäljellä oli vain tyhjä lautanen ja sen vierellä iso koira lepäämässä tyytyväisen näköisenä kieli lurppaposkien välissä roikkuen ja häntä heiluen.
Bernhardinkoiran haukahdus on ääniteholtaan samaa luokkaa kuin Harley-Davidsonin käyntiin jyräyttäisi. Kun Kristina-siskoni oli meillä käymässä ja kulki koiratarhan ohi, Pessi tervehti ystävällisellä HAUKAHDUKSELLA joka kerran hänet nähdessään. Siskoni vastasi tervehdykseen hypähtämällä iloisesti metrin korkeuteen ja kiljaisten riemusta. Niin ainakin tulkitsin asian.
Meidän koiramme olivat koiria isolla Koolla. Ikimuistoisia isotassuja. Ja kaikki samanlaisia jästipäisiä, läähättäviä, sympaattisia kunnon kuolaposkia. Ehdottomasti paikalla aina silloin, kun makkaratulet sytytettiin.
Muisteli EAT - entinen kennelmanni
