SYDÄNTENMURSKAAJAT

Vanhemmat, antakaa armon käydä oikeudesta. Jos liittonne kaatuu ja ero tulee, miksi kostatte sen lapsillenne? Estätte toisen vanhemman tapaamisia tai teette muuten elämän eron jälkeiseksi helvetiksi. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin eronkin jälkeen, he kun eivät ole eronneet kenestäkään.

Aivan varmasti jo pelkästään eroa edeltävä aika on ollut lapsille erittäin vaikeaa, vaikkette sitä kaikessa itsekkyydessänne yleensä huomaa. Keskitytte toistenne henkiseen rusentamiseen, useimmat jopa lasten läsnäollessa. Ilmeisesti lapset eivät senkään jälkeen mielestänne ole kärsineet tarpeeksi, vaan pakotatte heidät vielä valitsemaan kumman sotajoukoissa seisovat ja vielä eturintamalla. Kuulostaa pelkurimaiselta, eikö?

 Jos toinen vanhempi on ollut väkivaltainen tai hyväksikäyttäjä, on tilanne toki eri. Silloinkin uskoakseni kannattaisin valvottuja tapaamisia vankan terapian kera. Mutta jos toinen vanhempi on esim. ”vain” ollut uskoton (yleisin eron syy), ei ole mitään perusteltua syytä estää häntä tapaamasta lapsiaan. Lapset rakastavat häntä eron jälkeenkin Uskottomuus on hei come on niin kovin yleistä nykymaailmassa: Lähes jokainen viriilissä iässä oleva pettää, jos sopiva tilaisuus ja henkilö osuu kohdalle. Tämä on fakta ja nähty niin tuhat kertaa. Jopa ne sellaiset, jotka näyttävät kiltiltä ja käyttävät ruutuflanellipaitoja (yleensä miehillä) tai kukkamekkoja (yleensä naisilla) ja joiden ei ikinä uskoisi niin tekevän. Olen itse väittänyt monesta mies- ja naispuolisesta ystävästäni, ettei ainakaan se ja se voisi tehdä sellaista. Mutta toisin on käynyt ilmi, lähes jokaisen kohdalla.

 Itse olen kokenut vanhempieni avioeron, tosin vasta 19-vuotiaana. Siihen asti kärsin heidän lähes jatkuvista tappeluistaan ja sulkeuduin usein omaan huoneeseeni peittäen korvani. Jokainen kuultu sanansäilä osui suoraan sydämeeni. Ensimmäinen muistikuvani tästä maailmasta on noin 2-vuotiaana, kun vanhempani roikkuivat toistensa kauluksissa ja riitelivät kovaäänisesti ja minä itkin ja pelkäsin vieressä. Kaikesta tällaisesta huolimatta lapsi haluaa perheen pysyvän koossa, niin myös minä. Ero on aina jonkinasteinen romahdus, jopa aikuiselle lapselle.

 Olen antanut vanhemmilleni anteeksi. Niin myös olen anteeksiantanut pettävälle ex-miehelleni hänen kaikkinaiset naisseikkailunsa. En suostunut riitelemään lapseni läsnäollessa, vaan keskityin pitämään äänijänteeni kurissa ja päätin, ettei minun lapseni koe samaa kuin minä. Pitkä pinnani sittemmin täyttyi ja vuosien yhteiselon jälkeen päädyin eroon, vaikka se oli todella kova koetus minulle. Olin 20 vuotta rakastanut sitä miestä ja vihannut hänen naisseikkailujaan.

 Ylpeyteni yli jo kävelty mennen tullen, nyt päätin kuopata myös katkeruuteni ja unohtaa kaikenkarvaiset kostotoimenpiteet lapseni takia. Hän on sen arvoinen. En suostu uhraamaan lapseni sydäntä kenenkään takia! Hämmästyttävän moni vanhempi siihen alentuu.

 Annan ex-mieheni tavata lasta milloin hän haluaa, järjestän heille kivoja yhteisiä hetkiä ja tapahtumia. Opastan näin lastani parempaan elämään: Eron jälkeen ollaan ystäviä ja elämä jatkuu. Se on terveellisintä toki myös meille aikuisille Lapsesta tai tapaamisista ei meillä koskaan riidellä, ainakaan lapsen kuullen. Eikä meillä myöskään haukuta toista vanhempaa, päinvastoin.

 Kuten yleensä, mies joskus toki pettää (myös) lupaksensa ja jättää tapaamisen väliin tai siirtää sitä viime tipassa syystä tai toisesta. Minä toimin diplomaattina ja selitän lapselle, ettei se tahallaan tehnyt näin. Samalla keksin lapselle jotain muuta kivaa tekemistä. En tokikaan halua häntä opettaa hyväksymään pettymyksiä sellaisenaan toinen toisensa jälkeen, mutta yritän näyttää hänelle, ettei se maailma kuitenkaan siihen kaadu ja aikatauluja voi muuttaa tarpeen vaatiessa ja keksiä tilalle jotain muuta kivaa.

 Lapseni on 4-vuotias. Hän asuu ja on onnellinen uudessa kodissamme. Hän sanoo rakastavansa iskää ja minä sanon, että se on tosi hyvä juttu ja niin sinun kuuluukin rakastaa. Joskus hänellä on kova ikävä iskää ja silloin tarvitaan lohdutusta ja syliä. Välillä vastaan, että niin minullakin on vähän ikävä, mutta aina ei vaan voi olla yhdessä.

 En pidä itseäni superäitinä tai sankarina tämän takia. Minusta tämä on yksinkertaisesti lapsen perusoikeuksiin kuuluva asia. Lisäksi se on tervejärkistä ja pitkällä tähtäimellä hyväksi kaikille osapuolille.

 Jos viet lapseltasi typerän perustelun vuoksi toisen vanhemman, vertaa sitä siihen, että sinulta katkaistaisiin toinen käsi. Ja pelkästään siksi, että toista kättä ottaa pannuun.