Juhannussauna

Juhannuksen vietosta

Kysyn mieheltä, mihin aikaan saunotaan? Tiedän kyllä etukäteen jo vastauksen.

 – Ihan mihin aikaan vaan, hän vastaa. Sanon, että seitsemältä. Hän lähtee vielä hommiinsa ja lupaa tulla ajoissa.

 Kello tulee seitsemän. Sauna on valmiina kylpyyn. Miestä ei kuulu, ei näy. Soitan.

 – Ai, onko kello jo niin paljon, hän ihmettelee.

 Menen edeltä. Laitan vedet valmiiksi. Heitän löylyt ja istun odottamaan. Heitän lisää löylyä. Kuulen kun auto tulee pihaan. Tiedän, että seuraavaksi hän menee sisälle. Käy laittamassa aamutossut jalkaan. Laitan muutaman puun uuniin. Istun lauteille ja ropsautan oikein kunnon löylyt, sillä nyt alkaa minunkin lämpö pikkuhiljaa nousta.

 Hetken päästä kuulen ulko-oven kolahtavan, kun hän tulee pukuhuoneeseen.

 – Joko olet heittänyt löylyä, hän kysyy saunaan tullessaan. Tekee mieli sanoa keljusti, mutta nielaisen ruman sanan viime hetkellä. Hän istuu tyytyväisenä lauteelle ja laittaa jalat lämpöiseen veteen, ja puhuu ja puhuu.

 Minua keljuttaa enkä viitsisi millään kuunnella tai vastata.

 Lähden lauteilta alas, sillä olen jo löylytellyt tarpeeksi.

 – Etkö ota lisää löylyä, hän ihmettelee. Taas tekisi mieli sanoa suorat sanat, mutta en sano, sillä onhan juhannussauna.

 – Missä pullossa on shampoota? Mikä on minun pyyhe? Onko puhtaat vaatteet? Sukan varret kiristää Kyllä on hirmuinen jano

 Ihan sovussa selvitään sisälle asti.

 Näytelmä jatkuu.

 – Kahvia vai teetä, kysyn. Tiedän jo vastauksen.

 – Ihan kumpaa vaan, hän vastaa. Niin hän on jo vastannut melkein neljäkymmentä vuotta. Kuitenkin tiedän, että hän haluaa nimenomaan kahvia. Miksi herran tähden sitä ei voi sanoa suoraan tai miksi minä yleensäkään kysyn, kun tiedän jo etukäteen vastauksen.

 Nyt alkaa olla jo se aika illasta, etten ole parhaimmillani. Laitan kahvin tippumaan ja sillä aikaa kierrän muutaman paplarin otsatukkaan. Vai leikkaisiko lyhyeksi? Otan sakset käteen ja naps vaan. Nyt ei roiku tukka silmillä.

 Tukasta lehahtaa jotenkin eltaantunut tuoksu. Voi ei. Laitoin siihen ruokaöljyä ennen saunaa, kun poninhäntä oli niin kuiva. Eihän se mokoma lähtenytkään pesussa pois.

 Minulla on makean nälkä, joten kaivan pakasteesta jäätelöä ja leikkaan tiikerikakusta maistiaispalat.

 – Otatko suolasta, kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen.

 Ei mitään vastausta. Mikäs nyt on?

 Kurkistan kamarin puolelle. Mies lukee korkeajännäriä eikä kuule mitään. Toistan kysymykseni. Koetan olla muuttamatta äänensävyäni. Hän nostaa hämmästyneenä katseensa ja ihmettelee, kysyitkö multa jotain. Lasken viiteen ja manailen mielessäni, sillä eihän täällä ole ketään muita.

 Toistan kysymyksen lähes normaalilla äänellä, sillä onhan juhannuksen aatonaatto.

 Nyt hän ei vastaakaan, että ihan miten vaan. Toteaa, että jääkaapissa on ruisleipää ja silliä.

 Minulle ei selviä, ottaako hän sitä nyt vai myöhemmin, enkä aio edes kysyä.

 Sanon, että kahvi on valmista. Laitan maidon valmiiksi mukin pohjalle, ettei se purkki jää taas pöydälle, sillä minä varmaankin ehdin juoda ennen kuin hän tulee pöytään.

 Olen jo päässyt melkein jäätelön syönnin loppuun kun kamarista kuuluu, oletko jo kaatanut.

 Ei voi olla totta? Vai voiko?

 Sanon melkein normaalilla äänellä, kai se on jo kylmääkin.

 En viitsi koventaa ääntä, sillä onhan juhannuksen aatonaatto.

 Hän juo kahvin ihan tyytyväisenä, syö jäätelön ja murustaa kakkua pöydälle. Siihen ei auta lautanen eikä talouspaperi. Olen jo aika päiviä luopunut molemmista tavoista.

 Jos olisin vielä huonommalla tuulella, sanoisin jotain. Nyt en sano.

 Juotuaan hän menee takaisin kamariin ja uppoaa kirjansa maailmaan.

 Minä siivoan pöydästä niin muruset kun muutkin ja olen tyytyväinen kun sain hillittyä itseni, sillä onhan… juhannuksen aatonaatto.