Vartiossa

Novelli, joka on jotenkin ajankohtainen näin pelättyjen pandemioiden aikaan. Eräänlaista scifiä kuitenkin.

Tie tuli kylää kohti lähes suoraan vuoren rinnettä ainakin kilometrin matkan ja siellä kaukana se katosi vasemmalle kiertyvään mutkaan. Rinne tien toisella puolella oli hyvin jyrkkä ja kasvoi piikkisiä pensaita ja kitukasvuisia puita ja kelottunutta heinää. Tien toinen puoli oli jo hiljalleen loivenevaa maastoa ja alempana laakson pohjalla virtasi pieni puro, joka tähän vuoden aikaan oli hyvin vähävetinen, mutta saattoi keväällä pauhata komeana koskena vieden sillat mennessään.

Puron äärellä oli hieman vehmaampaa ja siellä näkyi pieni lammaslauma liikuskelevan ruokaa etsien. Vaaleanruskea koira paimensi laumaa, mutta täytyi siellä jossain olla poikienkin, olivat ehkä menneet uimaan näin keskipäivän kuumuudessa. Suvantopaikassa oli ehkä vielä tarpeeksi vettä. Juri katseli kiikarilla lammaslaumaa, mutta vilkaisi sitten tien suuntaankin ja taivaalle, mitään vaarallista ei näkynyt, paitsi pikkueläimille ehkä, sillä haukka leijaili tien yläpuolella. Juri seurasi, miten se äkkiä syöksyi alas hyvin lähellä panssarivaunun hylkyä. Hetken kuluttua se sitten nousi ilmaan ilmeisesti tyhjin toimin, ainakaan Juri ei erottanut mitään sätkyttelemässä sen koukkukynsissä.

Oli hyvin hiljaista. Kärpäsiä ja muitakin ikäviä ötököitä pörräili ympärillä ja joku paarma onnistui joskus puraisemaankin menettäen sitten henkensä, sillä Jurilla oli nopea käsi. Hän ei viitsinyt olla poterossa, vaan makaili sen reunalla vain suurehkon kiven suojassa. Käden ulottuvilla oli Kalashnikov ja hälytysnaru. Viimeisestä taistelusta oli kulunut reilu viikko, silloin tuhottiin Nikita tien varteen, se oli ajanut panssarimiinaan ja jäi paikalleen ampuen kaikilla aseilla kunnes kersantti Aleksejevin ryhmä oli onnistunut tuhoamaan sen lopullisesti Molotovin koktaililla rinteeltä käsin. Kaksi päivää myöhemmin radiot lakkasivat toimimasta tai ainakaan mitään muuta ei kuulunut kuin suhinaa. Kylässä ei ollut muuta sähköä kuin mitä parista aurinkokennosta ja agregaatista saatiin ja sitäkin piti polttoainepulan takia säästellä. Pattereita ei liioin ollut jäljellä. Kylä oli täysin eristyksissä ja kukaan ei enää tiennyt mitään, mitä muualla paraikaa mahtoi tapahtua.

Missä helkkarissa se Vasili oikein kuppasi? Juri vilkaisi rannekelloaan, kaveri oli jo puoli tuntia ollut poissa. Tietysti jäänyt naisten kanssa suustaan kiinni, mokomakin naistennaurattaja. Vasililla oli alikessun natsat ja hän oli komea kiharatukkainen ja viiksekäs ja pari vuotta vanhempi. Juri kadehti hänen kykyään jutella tyttöjen kanssa ja saada nämä nauramaan. Sotaa oli nyt kestänyt viitisen vuotta. Sitä oli käyty melkoisen laiskasti, vihollisen aseistus oli parempaa ja miesylivoima hyvin suuri, mutta he eivät olleet halukkaita kuolemaan asiansa puolesta, mikä tasasi tilannetta. Juria ihmetytti se, ettei koptereita ollut näkynyt viikkoihin, ei liioin taivaalla suihkareiden vanoja.

Heidän kylänsä oli niin syvällä vuoriston kätköissä, että heillä oli vielä monta ehjää taloakin. Luolat olivat silti käytössä, taloissa oli vaarallista asustaa, niin äkkiä Suhoit saattoivat pyyhältää yli ja pudottaa pommeja. Ylhäällä Borhasvuoren huipulla heillä oli parinkymmenen miehen ilmatorjuntaporukka, jolla oli muutama ohjuskin vielä jäljellä. Siinä sakissa Juri olisi mielellään ollut, mutta siihen kuuluivat vain vihollisen armeijassa aikoinaan koulutetut miehet, kaikki jo hieman vanhempia ja pomona oikea eversti. Taistelukuntoisia miehiä oli aika vähän jäljellä eikä täydennyksiä ollut luvassa mistään. Naapurivaltion kaveritkin olivat jo vuosi sitten lähteneet takaisin koteihinsa, kun sodassa oli pitempi hiljainen kausi. Maailmakin oli unohtanut heidät täysin, uusia kriisejä ja sotia oli kuulemma puhjennut vähän siellä sun täällä.

Pari vuotta sitten heillä oli kylässään viimeksi vieraana joku ulkolainen toimittaja, taisi olla italialainen, ainakin se yritti vikitellä kylän tyttöjä, kunnes sai selkäänsä ja katsoi parhaaksi häippästä johonkin ystävällisempään paikkaan. Juri katsoi taas kelloaan, vielä kaksi tuntia ja sitten tulisivat vaihtomiehet ja hän pääsisi kotiin äidin ja pikkusiskojen luo. Jos hyvin kävisi, niin häntä odottaisi kunnon lihasoppa. Sitä ajatellessa vesi kihosi kielelle. Viimeiset eväsleivät hän oli järsinyt jo tunti sitten eivätkä ne juuri nälkää olleet hillinneet. Nälkä Vasilinkin oli ajanut kylällä käymään, vaikka hän oli muuta syyksi sanonutkin. Elämä oli viimeiset puoli vuotta ollut aika rauhallista, vain muutama taistelu ja vihollinen oli aina saatu pysähtymään tien mutkaan. Siitä se oli verissäpäin ja tappioita kärsittyään vetäytynyt. Kauempaa olivat tykeillä ampuneet kostoksi, mutta huonolla sihdillä, vuoristossa kranaatinheittimet olivat parempia aseita, mutta niiden kantomatka ei riittänyt kylään saakka. Jossakin etumaastossa oli sissiryhmiä, jotka hoitelivat liian lähelle pyrkivät pienemmät porukat ja varsinkin korohorojoukot.

Mutkan seutu oli miinoitettu viimeisen päälle, tietä ei oikeastaan siellä ollutkaan, vaan kynnöspeltoa muistuttava alue. Siihen oli jäänyt parikymmentä panssariakin, mutta nyt oli vain yksi raato, se viimeviikkoinen, muut oli haettu palasina pois ja kaikki käyttökelpoinen oli otettu talteen. Juri katseli taas Nikitaa kiikarillaan. Kaikki miinoituskaverit olivat hommissa jossain muualla, joten kukaan ei tohtinut lähestyä vaunua, eikä siihen itseasiassa kellään ollut haluakaan, sillä vaunussa oli ainakin yksi ruumis, muut vaunumiehet oli ammuttu heidän paetessaan palavasta vaunusta. Heistä ei ollut jäljellä juuri mitään, haaskalinnut, ketut ja sudet olivat huolehtineet siitä. Juria puistatti, kun hän muisteli, miten nopeasti mustat mytyt olivat aina öiseen aikaan pienentyneet. Muut vihollisvaunut olivat pakittaneet mutkan taakse ja kersantti Aleksejev ryhmineen oli kuulemma singolla onnistunut tuhoamaan vielä sinnekin ainakin yhden vaunun.

- Ja mitäänkö ei ole tapahtunut, lepo vaan solttu Vasili heittäytyi Jurin viereen ja pudotti Kalashnikovinsa maahan.

- Ei sitten mitään, onneksi, vastasi puhuteltu.

- Ota pala känttyä, sain tytöiltä, olivat leiponeet. Siinä on kuule poika sitten viimeiset jauhot menossa. Seuraavaa erää saadaan ties koska. Oli puhetta, että paapat lähtevät Ingushetiaan elintarvikkeita hankkimaan. Kukaan vaan ei oikein tiedä, millä niitä ostetaan. Sopii vaan toivoa, että joku avustusjärjestö olisi vielä voimissaan, muuten voipi nälkä tulla taas vieraaksemme. Jokunen oma peltotilkku on toki säästynyt vihulaisen tuhotyöltä ja pian on sadonkorjuuaika.

- Onko radiosta kuulunut mitään?

- No himskatti, jopa heitit pahan. Ei kuulemma mitään. It-porukan radiokin vaan suhisee siellä ylhäällä ja ne on sentäs joskus kuulleet lähetyksiä vaikka mistä asti.

- Mikähän nyt on radioasemat vaientanut? Kun vois katsoa telkkaria Ei tiedä mitään jalkapallostakaan.

- It-ryhmällä on pieni matkatelevisio, ovat joskus katselleet naapurien uutislähetyksiä, mutta pimeenä on nyt sekin, vaikka virtaa kuulemma olis.

- MIKÄ HEMMETTI TUO ON? Juri osoitti sormella tielle päin.

Kumpikin tavoitteli kiikaria käteensä ja Vasili sen vanhempana ja sotilasarvoltaan korkeampana tietysti silmilleen nosti. Juri tähysti paljain silmin parhaansa mukaan. Tien mutkasta oli ilmaantunut selvästi joku ihminen, jonka kulku vain oli äärimmäisen vaikean näköistä. Vaikka maasto olikin kuopille jyrättyä ja normaali kävelykin olisi ollut mahdotonta, niin tämä kulkija katosi välillä näkyvistä ilmestyen sitten kontaten esiin ja jatkaen sinnikkäästi kohti odottavia vartijoita.

- Sillä on vihollisen asetakki, mutta se on vissiin haavoittunut, eikä sillä ole asetta, Vasili sanoi.

Juri kohotti rynnäkkökiväärinsä ja tuki sen kiveä vasten, vihollinen oli vielä aivan liian kaukana ja tuolla vauhdilla menisi vielä varttitunti ennen kuin voisi lasauttaa.

- Älä vaan meinaakkaan ampua, minä haluan hiukan haastatella sitä ja niin varmaan haluaa komentajakin. Vasili kiskaisi hälytysnarusta kerran, mikä oli sovittu merkki ja toisi kylän arvovaltaisimman miehen paikalle. Hänkin oli nykyisen vihollisen entinen majuri ja kantoi samoja arvomerkkejä edelleen, nyt vain hiukan erilaisessa asetakissa. Heillä ei itse asiassa ollut minkäänlaisia univormuja tai maastopukuja, hyvä kun jonkinlaisia ryysyjä kropan peitoksi. Majuri ehti vartijoiden asemaan hyvissä ajoin mukanaan esikuntansa eli luutnantti Popov ja yliluutnantti Kryshov.

- Mikäs on hälytyksen syy alikersantti? Tuo yksinäinen vihulainenko?

- Ajattelin, että nyt olisi ehkä saatavissa jotain tietoa muusta maailmasta, herra majuri.

- Hyvin ajateltu, mutta taitaa äijä olla vainaa, ennen kuin ehdimme mitään siltä kysellä. Näkyykö mutkassa mitään muuta?

- Ei näy, herra majuri.

- Menkäähän sitten Malevitsin kanssa hakemaan äijä tänne, mutta ase valmiina, kyse voi olla jostain juonesta. Ja anna se kiikari tänne.

Juri ja Vasili syöksähtivät juoksuun kohti maahan tuupertunutta soturia, joka oli vielä lähes parinsadan metrin päässä. He koittivat juostessaan pitää silmällä solaa ja myös maassa makaavaa miestä. Rynnäkkökiväärit olivat laukaisuvalmiina piippu sojottaen kohti makaavaa miestä. Muutamaa metriä ennen he hiljensivät menonsa ja melkein hiipivät viimeiset askeleet.

- Minä tähtään äijää, käännä se varovasti selälleen, Vasili komensi.

Juri varoi menemästä ampumalinjalle, tarttui miehen olkapäähän ja kiskaisi tämän selälleen. Miehen silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt enää mitään, kuolema oli vienyt heidän tietolähteensä. Naama oli rakkuloilla ja punainen. Asepuku oli likainen ja miestä ympäröi tympeä ulosteiden haju, mutta kauluksessa oli eversti napit selvästi näkösällä. Mitään haavoja ei ollut eikä miehen asu ollut veressä. Eversti oli kookas mies ja kropaltaan lihaksikkaan oloinen. Juri ja Vasili katselivat häntä vaitonaisina. Vasili kohotti kätensä ja vinkkasi majuria tulemaan paikalle. Kaukana tiellä ei edelleenkään näkynyt mitään.

- Pidä maastoa silmällä, minä tutkin äijän taskut.

- Varo hiukan, se on selvästi kuollut johonkin tautiin.

- No niinpä tosiaan.

Kumpikin astahti hiukan kauemmas kuin yhteistuumin. Majuri ja luutnantit saapuivat paikalle.

- Tämä eversti ennätti heittää veivinsä, herra majuri. Mutta arvelin, että olisi parempi olla koskematta häneen, saatikka tuoda lähemmäs kylää.

Majuri tarkasteli ääneti kuollutta ja hänen kasvonsa olivat aavistuksen verran kalvenneet. Sitä muut eivät huomanneet, sillä kaikki tuijottivat vainajaa ja Juri tarkkaili tietä.

- Se on panssarieversti Grigorjev itse, sanoi majuri saaden muut ähkäisemään, sillä kyseinen eversti oli hyvin tunnettu ja kuulu ilkeistä menetelmistään heidän sodassaan.

- Lähdetään pois heti. Seuraava parivartio käy peittämässä ruumiin matalaan hautaan, mutta älköön koskeko siihen ja alikersantti Nepohov pitää vielä sen ajan vartiota. Malevits taisi koskea everstiin? Menet heti sairastuvalle, desinfioit itsesi ja varmuuden vuoksi jäät sinne, älä päästä ketään lähellesi. Annan meidän lääkintämajurille ohjeet sinun hoitosi suhteen. Ala painua, vauhdilla

Juri lähti juoksemaan kuin hengen hädässä, mielessä pyöri vaikka minkälaisia ajatuksia. Mikä ihmeen tauti sillä everstillä oli ollut? Heidän sairastupansa oli luolamainen syvennys, jossa oli vain vähän lääkkeitä ja pari kenttävuodetta. Jos niissä joku oli maannut, niin hän oli ollut tosi huonossa jamassa, terveemmät hoidettiin kotiluolissa. Juri riisui ylävartalon paljaaksi ja hankasi itsensä desinfiointiaineeseen kastetulla pyyhkeellä, varsinkin oikean kätensä. Lopuksi hän pyyhki saappaansa niitä riisumatta. Naispuolinen ”lääkintämajuri” tuli ruokapakki mukanaan.

- Sinun pitää nyt olla varmuuden vuoksi jokunen päivä täällä yksinäsi. Jos ei mitään oireita tule, niin palaat riviin. Tuolla kaapissa on lukemista. Älä päästä niitä sisaruksiasi lähellesi. Tulen taas aamulla käymään ja tuon sapuskaa.

Juri potkaisi saappaat jalastaan ja asettui toiselle kenttävuoteelle. Katse hakeutui luolan kattoon, mutta aivot eivät sitä tiedostaneet, mieltä myllersi pelko. Vasta tunnin kuluttua hän muisti pakin ja söi jo jäähtyneen vihannessopan. Hänellä oli vain aikaa.

It-ryhmän majoitusluolassa kenttäpuhelin pirahti. Eversti Barentsin nosti luurin. Majurin käheä ääni kuulosti perin masentuneelta:

- Se panssarieversti Grigorjev, josta jo kerroin, toi meille kaikille kuoleman, koko kylä sairastui ja tauti on nopea, osa väestä on jo kuollut, minulla on lähtö edessä aivan pian. Soitin vain varoittaakseni, älkää missään tapauksessa tulko lähellekään kylää. Jääkää hyvästi

- Emme me tule, mutisi Barentsin laskiessaan luurin telineeseen. Hänen kätensä oli punainen rakkuloista. Vaikka huoneessa oli useita miehiä, kukaan ei ollut liikahtanutkaan puhelimen soidessa. Vain pienellä pöydällä oleva radio piti kohinaa, se sai virtaa aurinkopaneelista. Muuten oli aivan äänetöntä, kuolettavan hiljaista. Eversti laskeutui takaisin makuuasentoon ja kuunteli radion kohinaa. Hänen viimeiset ajatuksensa pyörivät menneessä, kaikki oli ollut turhaa, aivan kaikki, enää ei ollut mitään, ei missään. Kenen syy?