Poirot tuubitettuna

Poirot hukkaa aikaa, ja löytää itsensä muutamaa päivää myöhemmin. Hepokatti on implantoinut Poirotin taas kerran. Alpine, kiikarit ja yrityspapereita. Kameravalvonta on netissä.

Päätä särkee. Pahuksen korvaimplantit, pari maksaa kuulemma kymppitonnin vanhoissa markoissa. Hepokatti käski poiketa Broadwayn kautta. Tuubi-implantit ovat uutta mallia, ja niistä huolimatta erotan muut äänet ihan kohtalaisesti. Hepokatti väitti että kuulen nämä päässä normaalit äänet vain 65:n desibelin edestä, mutta kuka senkin tietää. Piirisarja on kaiketi kotimainen.

Asennuksen jälkeinen automatka on ollut mielenkiintoinen, muisti palaili onnettoman hitaasti. Menetin päivyrin mukaan jossakin ainakin kaksi päivää, mutta siitäkään ei voi olla varma, viisarikelloa nyt voidaan aina ruuvailla edestakaisin. Mielestäni lähdin alun perin Twice-Shoppiin ostamaan kirpputoritavaraa maanantaina, mutta palaillessani kotiin radion kuuluttaja kertoi liikenneuutisia torstailta. Kaiken sotki Hepokatti, joka kyseli itsepintaisesti minulta kuka sinun nimesi on?, sekä Osaatko sosiaaliturvatunnuksesi loppuosan takaperin? Pahus. Lopulta tajusin että olen menettänyt muistini, ja korvissani on tuubit. Totutteluun menee aina puolisen tuntia, mutta lääkkeiden ja suggestioterapeutin ansiosta en kärsi tippaakaan. Sisäänajohaastattelu kesti kymmenen minuuttia.

Broadwayn parkkipaikalla saan jo reaaliohjausta. Ostetaan tänään papereita, ovista sisään, ja kulje tavanomaisen reittisi sijasta itsemyyntipöytien kautta. Mietin pahaa maailmaa, ja silmäilin epäluuloisesti vastaan kulkevia ihmisiä. Hepokatille voi vastaillakin, mutten paljon viitsi. Nämä pahuksen tuubit sieppaavat kurkun ja suun liikkeet, jos vähän yrität voit jopa piruilla, mutta ajatukset saa sentään pitää ominaan. Mitä sitten? . Osta muuttomyyntipöydästä mitä lystäät, aikaa siihen on viitisen minuuttia.

Mursunviiksinen trokari on tehnyt yritysratkaisunsa, suuri kyltti ilmoittaa kysymyksessä olevan muuttomyynnin, mutta viimeksi syksyllä näin tämän yrittäjän myymässä kymmenittäin suksia ja monoja. Nyt nappaa, tuumin, ja hypistelen Alpinen vahvistinta. Kiikarit ovat myös mielenkiintoiset, muutenkin tavara näyttää hyvältä kuolinpesäerältä. Joku on tainnut oikeasti muuttaa. Ostokset voi maksaa kassalla huomauttaa viiksivallu iloisesti kun jatkan matkaa. Minulla on onneksi ostoskori. Kaikki on nykyään netissä, kameravalvontakin, joten Hepokatti näkee ihan hyvin käytäville.

Sitten? Seuraavaksi pöytä 299, kansiot. En osaisikaan enää kulkea suoraan sinne mihin pitäisi, harhautan kirjastossakin ottamalla ensin käsiini jonkun muun kirjan, kun sen mistä olen kiinnostunut. Aika. Neljä minuuttia, plus miinus minuutti. Katson omaa kelloani, samalla kun hypistelen muutamaa vetämättömissä olevaa antiikkikelloa. Pöydällä 295 on postikortteja ja ensipäiväkuoria, päätän palata asiaan sitten joskus. Aika. Vastaan kävelee vanhempi naisihminen, joka työntää myyntitavaraa täynnä olevat ostoskärrynsä pöydän 299 eteen. Odottelen tyhmän näköisenä mitä kaikkea pöydälle ilmestyy, vain alimmainen pahvilaatikko on todella mielenkiintoinen.

Kun on laatikon vuoro, autan isoäitiä laatikon nostamisessa, ja kerron avomielisesti olevanikin kiinnostunut paperitavarasta. Laatikon sisältö on miesvainajan peruja, nähtävästi Littoinen Oy:n yrityspapereita vuosilta 1935–1939. Kerron harkitsevani myös savikukkokokoelman keräämistä ja jaarittelen hetken kiinnostavista, vanhojen sanomalehtien ilmoitussivuista. Sitten toivottelen hyvää loppuviikkoa ja keinottelen itseni ostoskorin ja laatikon kanssa kassalle.

Kuumassa autossa hikoilen runsaasti enkä pistä radiota päälle, vaan odotan ohjeita. Odotus palkitaan. Aja kotiin. Pura kansiot ja hävitä kannet, hävitä heti myös hintatarrat. Kansioita paperit uudelleen. Aamulla tuubit ovat poissa, lisäohjeita saat tavanomaisesti. Käynnistän auton. Tiedän jo entuudestaan, että yrityksellä saattaa olla vaikka minkälaisia yhteistyökumppaneita, asiakkaatkin voivat olla mielenkiintoisia. Joka tapauksessa ennen sotia tehdyt paperit ovat lukemisen arvoisia.