Maamiehestä mainariksi, mainarista johtajaksi

Outokummun Kaivosmuseon johtajalle Pekka Piipariselle, historiaa opiskelleelle miehelle sopii hyvin se, että hän näki äitinsä isän ensi kertaa museokaivoksen filmiltä. Myös oma isä oli kaivosyhtiön palkkalistoilla.

Outokummun kuparikaivokset ovat antaneet leivän kolmelle sukupolvelle. Museonjohtaja Pekka Piiparisen Pertti-isä siirtyi eläkeputkeen niin ikään Outokumpu-yhtiöiden palveluksesta.

Piiparisen synnyintila Kokonvaarassa, Outokummusta 10 kilometriä Polvijärvelle päin, sai Pertti Piiparisen käymään maamieskoulun, jonka tärkein oppi tuntui olevan, ettei pientilanpito kannata. Sen sijaan vakavaraisena pidetty kaivosyhtiö tarjosi säännöllisen toimeentulon. 19-vuotias Pertti Piiparinen aloitti Outokumpu oy:n palveluksessa vuonna 1966.

Edellisenä vuonna oli löydetty Vuonoksen kuparisuoni, ja kaivoksen maanalaisten ja maan pinnalla sijainneiden avolouhosten hyödyntämistä valmisteltiin. Piiparisen työ kaivoksessa alkoi apumiehenä avolouhoksella ja maanalaisella tunnelilla.

Piiparisen syväkairaus vaihtui rikastamon prosessinohjaajan työhön Vuonoksen kaivoksessa vuonna 1970. Mieli teki päästä maanpäällisiin töihin, ja mahdollisuus avautui, kun yhtiö koulutti senaikaiset soveltuvuustestit läpäisseen kaivosmiehen valvomaan, että ”saanti olisi hyvä”.

Emäkalliosta louhitusta kiviaineksesta piti erotella sivuaineet eli raakku ja arvokkaat nikkeli, kupari, sinkki ja koboltti mahdollisimman tarkasti erilleen rikastusprosessien avulla.

Aliurakoijien tulo ennakoi kaivoksen loppumista

Aivan kuten nykyisinkin, ulkoistaminen tuntui yhtenäisen yrityksen sisällä omasta väestä uhkalta. Muun muassa kuljetustöihin palkatut aliurakoijat rakenteilla olleeseen Vuonoksen kaivokseen tuntuivat Outokumpu Oy:n miehistä uhkilta, jotka haluttiin pois.

Jälkikäteen Piiparinen toteaa, että samaan kaupunkiinhan palkkarahat jäivät. Niin tiukille jaottelu yhtiön ja aliurakoijien miesten välillä vei, etteivät he välttämättä vieläkään toisiaan tervehdi.

Vaikka uutta kaivosta tehtiin, malmisuonen ja sitä myöten koko kaivostoiminnan loppumisesta oli kaikilla tieto. Asiaa ei keskusteluissa johdon kanssa hirveästi korostettu.

Yhtiön historiaan ja dokumentteihin tutustunut Pekka Piiparinen kertoo Outokumpu-yhtiön linjanneen jo 1970-luvulla metallitöihin keskittymisen ja teollisuuskylän perustamisen niiksi toimiksi, joilla kaivostoiminnan loppuessa aluetta tuetaan.

Yhtä kaikki Pertti Piiparinen päätti hakeutua metallipajaan töihin yhtiön hitsaajakoulutuksen kautta 1980.

Outokumpu-yhtiön palkkalaisilla pelko töiden loppumisesta konkretisoitui asuinpaikan vaihdoksiin 1980-luvulla. Kaivospaikkakuntien ja –työpaikkojen määrä pienessä maassa oli rajallinen. Enonkoski, Pyhäsalmi ja Hitura tarjosivat kaivostöitä.

Huonoja päiviä 38 vuoden työaikaan mahtuu Pertin mielestä vähän. Ikävimpiä muistoja on 1980-luvun työpaikkahenki. Autoritaarinen ja omalla paikkakunnallaan vahvassa asemassa ollut yhtiö oli työntekijöitään kohden tiukka, ja jako eri töissä olleiden välillä tuntui suurelta.

Positiivisena Pertti pitääkin sitä, että avoimuus yhtiön asioista kasvoi 1990-luvulla. Jako työnantajien ja työntekijöiden välillä kaventui, ja osapuolet tuntuivat saavan yhteisen tavoitteen: meidän yrityksemme mahdollisuudet ovat meistä kiinni.

Lakkoherkkyyttä työolojen takia

Kaivostunneleiden pimeät olot irtolohkareiden tippumisineen kasvattivat työntekijät pitämään puolensa: kaikista ei maanalaisiin töihin ollut lähtijäksi.

Työntekijät olivat lakossa, jos saunan lämpötila tuntui alhaiselta tai suihkusta ei tullut riittävästi vettä. Pekka Piiparinen muistaa omalta kouluajaltaan tapauksia, jolloin kotiin palatessa isä oli jo puolen päivän jälkeen. ”Mentiin poikien kanssa lakkoon” oli tavallisesti töiden keskeytymisen syy.

Vakavampiakin aiheita oli: rikastamon prosessitkin olivat joskus seisoksissa, kun hienomurskaamon pölyarvot ylittivät jatkuvasti sallitut rajat ja lattialla oli 10 senttimetriä hienonhienoa kvartsipölyä. Rikastamon toimintojen pysäytys vastaisi paperitehtaissa paperikoneiden alasajoa, joten seisokit eivät olleet halpoja.

Työ jatkui, ilmanvaihtoa parannettiin, ja tämän avulla pölykerrokset loppuivat.

Oppikoulusta kaivoksenjohtajaksi

Pekka Piiparinen luki ylioppilaaksi Outokummussa. Kun oppikoulu saatiin silloiseen Kuusjärven kuntaan 1940-luvulla, yhtiön johto karsasti ajatusta, koska pelkäsi otollisen kaivosmiesaineksen karkaavan muualle töihin.

1990-luvulla kaivosmieheksi ei Outokumpuun voinut jäädä, mutta historian ja museologian opintojen kautta kaivosmiehen ja yhtiöläisen pojasta tuli museokaivoksen opas, sitten museon kesätyöntekijä ja lopulta kaivosmuseon johtaja.

Museot eivät nuorena miestä kiinnostaneet, mutta historianopinnoissa sattuman kautta museomaailma imaisi mukaansa. Pienessä museossa on saanut tehdä kaikkea kulttuuriteoista hallintoon.

Historioitsijan näkökulmasta pitkä kaivoshistoria on iso urakka jälkipolvien tietoon saatettavaksi. Arkistossa olevat aineistot, 25 000–30 000 erilaista kohdetta kartoista ja valokuvista filmeihin, odottavat läpikäyntiään. Taustatietoja pitäisi kerätä nyt, kun kaivostoiminnasta käytännössä tietävät entisen kaivoslaiset ovat vielä tietojaan kertomassa.

Kartoitettua ja digitoitua materiaalia on Piiparisen arvion mukaan 15 % kaikesta aineistosta. Pienelle museolle mittavan kokonaisuuden tutkiminen ja esittely on haasteellista, vaikka aktiivinen, museomääritelmät täyttävät toiminta tutkimisineen ja tiedonkeruineen on alkanut jo vuonna 1982.

Jos huoli oman työpaikan menettämisestä tuntui kaivosmiehestä raskaalle, 2000-luvulla kaivostoiminnan loputtua huoli kaivosmuseon loppumisesta tuntuu yhtiön vanhasta työntekijästä pahalle. Outokumpu-yhtiö lopetti museon rahallisen tukemisen, eikä Outokummun kaupungin taloudellisen tila ole lähelläkään entisiä kulta-aikoja. Museoiden valtionavustusuudistukset olivat välillä uhka, jonka pelättiin lopettavan kaikki ne museot, jotka eivät voi palkata kahta työntekijää.

Pertti Piiparisen mukaan Outokumpu oyj:n Espoon-päänkin olisi hyvä tietää menneisyydestä, jotta tietäisivät myös tulevaisuudesta”. Kaivosperinteitä ja tietoa alasta ei saisi unohtaa.

Kulttuuri valtaa tilaa

Vanhat kaivoskaupungit ovat ympäri Eurooppaa muuntuneet kulttuurikaupungeiksi, ja sama on tapahtunut myös Outokummussa. Vanhan kaivoksen tiloissa järjestetään näyttelyjä. Onpa alueella esitetty interaktiivista kesäteatteriakin, jossa Leena Lehtolaisen dekkarin pohjalta sovitettua näytelmää esitettiin aidossa kaivosympäristössä.

Museonjohtajana osalta kulttuuri-innostus on kohdistunut etenkin valokuvausharrastukseen. Pekka Piiparinen oli muun muassa entisen tangokuninkaan Erkki Räsäsen Venäjän-kiertueella kuvaamassa, miten Eino Leinon runous puri itänaapurissa.

Paikallisen Lions club Kuparin projektina oli taltioida yhtiön rakennuttamia arvokkaita rakennuksia kuvina kalenteriin. Paikallinen kaivosrautatieyhdistys valmisti pätkän junarataa ja junanvaunuja ja avasi kesällä 2005 pienen pätkän liikennöitävää rautatietä. Mukana oli totta kai myös museonjohtaja.