Lehtitilaukset
Ihmisen on hyvä kokeilla välillä rajojaan.
Jo syksyllä päätin viettää yhden yön keskellä korpea sitten kun talvi tulee ja yöpaikkaan on mahdollisimman hankala mennä. Päätöksen toteuttaminen tosin kesti turhan kauan. Tammikuun pimeään aikaan ja kovilla pakkasilla yöpyminen kodassa olisi ollut suoritukseltaan paljon suurempi juttu mutta hyvä näinkin.
Patjat sain sentään vietyä tammikuun pakkasilla – silloin oli –18 astetta – ja koiran kanssa käveltiin 15 km yhteen suuntaan aamupäivällä, teimme nuotion ja kahvittelimme, iltapäivällä palasimme takaisin keskustaan.
Nyt olikin jo nollakeli kun lopulta sain omaa aikaa aikaiseksi yön verran. Hieno kevättä enteilevä aurinko kurkisteli kun kävelimme koiran kanssa jälleen kotaa kohti. Loppumatkalla oli moottorikelkan uraa ja lopulta umpihankea mutta perille me päästiin ja aikani kaivettua kodan ovea esille lumihangesta pääsimme sisällekin.
Oli nautinto istahtaa kynnykselle kahville ja eväitä syömään. Mieletön rauha ja hiljaisuus ja läpimärät housun lahkeet seuranani ummistin silmäni ja nautin täysin siemauksin. Niin nautti koirakin, oli väsynyt kävelyurakasta enkä usko että oli kovin mielissään umpihangestakaan.
Syksyllä olin lukenut paikallislehdestä että näillä main susi oli syönyt juoksussa olleen ajokoiran. Ilveksiäkin tiesin täällä olevan ja joka vuosi joku muisti kertoa nähneensä karhunkin ulostetta tai itse karhun näillä syrjäseuduilla. Toivoin kovasti ettei juuri tänä yönä minkäänlaisia villieläimiä sattuisi kodalle tulemaan.
Asutuksiin on matkaa vain pari kilometriä mutta toiseen suuntaan on pelkkää saloseutua muutama kymmen kilometriä. Tunsin erämaan koko sielullani kun sinne pääsin. Koskaan en ole vaan uskaltanut yöpyä siellä.
Ohut kuunsirppi nousi pilvien takaa. Levitin laudanpalasia kylmälle maalle ja siihen kaksi retkipatjaani ja makuupussini. Onnekseni olin syksyllä tuonut pussiin roikkumaan pari pientä tyynyäkin, niille oli nyt käyttöä. Pussit kannattaa roikottaa nauloissa ettei hiiret pääse tekemään tuhojaan. Papanoista päätelleen niitä muutama täällä asuu silloin kun ihmisiä ei näy.
Ojensin itseni makuupussiin ja kuuntelin nuotion iloista risahtelua. Tässä minä loikoilen aamuun asti ja sitten kahlaan paluumatkalleni tien päähän takaisin.
Myönnän että kurkistin illan pimetessä pari kertaa ovesta näkyykö ilveksiä missään. Kaikkialla oli kuitenkin hiirenhiljaista. Sinne korpeen minä nukahdin tosi kovalle alustalle. Olin saanut neuvoja että kuusen alaoksia ensin alustaksi ja siihen patjat. Mutta metrien kinokset ei houkutelleet minua sahaamaan oksia, päätin että yksi yö menee kovilla laudoilla. Oli se kova, todella! Jos aamuun asti selviän niin heti lähden kävelemään, ajattelin.
Toisin kävi, sytyttelin aamulla kaikessa rauhassa nuotion ja join teetä. Oli ollut niin leuto yö etten tarvinnut lisätä yöllä puita nuotioonkaan.
Aamun jo ollessa pitkällä minä vihdoin kömmin makuupussistani ja niin me aloitimme kotimatkan. Lunta satoi hiljaa kun me sieltä korven kätköissä pikku hiljaa tultiin isommalle soratielle ja vielä isommalle asfalttitielle, tuntui kuin tulisin kaukaa jostain syrjästä takaisin ihmisten ilmoille. Vielä kun jaksetaan 15 km niin kotona ollaan, se me taaperrettiin, varmaan loppumatkasta jo kumpikin yhtä väsyneinä.
Se oli minun pelkokertoimeni tälle talvelle, tavoitteeni jonka sain kuin sainkin suoritettua. Mieli virkeänä ja levänneenä ja monta vesirakkulaa rikkaampana minä olin onnellinen, niin onnellinen ja seesteinen. Olin laittanut viime tipassa väärät kengät vaellukselleni, mutta se oli pieni paha tässä koko seikkailussani. Viikon kun linkutan niin rakkulatkin paranee.
