Miehet matkalla pohjoiseen (Isaskar Keturin pojanpoika, osa 5)

Päätösosa juttusarjaan, joka alkoi pakinalla Missä on meidän perintöauto.

 Minä nousin pikajunaan vasta Pasilassa, mihin olin onnekkaasti päässyt paikallisjunalla pummilla matkustaen. Olin tarkkaan tutkinut pappani konstit hänen yrittäessään matkustella ilmaiseksi ja harkinnut omat systeemit, sillä huonosti oli Isaskar-parka onnistunut aikoinaan, joku kumma epäonni tuntui aina vaivaavan. Haeskelin Arskan vaunun ja onneksi siellä oli ikkunapaikka tyhjänä hänen vierellään ja minun pitkä kesäulsterini roikkui jo valmiiksi naulassa, kuten oli sovittu. Kun olin kertonut Arskalle olettamukseni papan olinpaikasta, niin hän oli ihmeekseni luvannut lähteä kaveriksi Rovaniemelle. Se oli todellinen ystävän palvelus, sillä entisenä poliisina hänellä on tiettyjä etuja etsintätyössä kokemuksen lisäksi ja myöskin rahaa erinäisiin kuluihin. Hän ei tietenkään edes yrittänyt matkustaa ilmaiseksi, vaan osti lipun Helsingistä. Eläkeläispoliisille olisi ollut noloa jäädä kiinni moisesta rikoksesta. Minä liityin seuraan vasta Pasilasta, koska siten vältin sen ensimmäisen kaikkia koskevan lipuntarkastuksen. Nyt oli sitten tarkoitus piiloutua takin alle, olinhan muka nukahtanut jo heti Hesasta lähdettyä. En malttanut heti kätkeytyä, vaan pidin katseeni tiukasti vaunun ovessa ja kuuntelin, mitä Arska ja muut lähistöllä istuvat pohdiskelivat. Ensin sain kuitenkin mukin ja siihen termarista kahvia Jutustelu, johon olin tehnyt katkon tullessani, jatkui:

– Huomasitteko, että tuonne toiseen päähän vaunua tuli just kuin tilauksesta muslimiporukkaa?

– En minä mitään sellaista, sanoin ja kurkistelin sinne päin.

Toki kaikki muut olivat huomanneet. Ja olihan siellä vissiin koko perhe, yksi iso tumma mies ja useampi naishenkilö, joilla kaikilla mustat kuteet ja huivi päässä, kai se semmoinen burkha.

– Täälä on nääs ihmetelty, mikä saa suomalaisen naisen tai yleensä länsimaalaisen kääntymään muslimiksi, kun niiden hyvin pitäis tietää, miten huonosti naispuolisia kohdellaan muslimimaissa.

– Jos ne on vähempi kauniita ja haluaa naaman piiloon herra toiselta puolen käytävää sai puoli vaunua hörähtämään.

– Jos ne ei muuta niihin muslimimaihin, niin täällähän musliminaisiakin kohdellaan asiallisesti, sanoi sen äskeisen vieruskaveri.

– Juu, minäkin näin jutun, jossa ihmeteltiin samaa ja syystä, että niitä käännynnäisiä oli paljon, sanoi vanhempi rouva siitä lähistöltä.

– Ja minä näin jossakin tilaston, jossa kerrottiin, että muslimit on ohittaneet katoliset määrässä. Vuosi sitten oli vielä toisin päin. Se on jossain määrin huolestuttavaa ja kertoo jotakin tästä nykymenosta, keski-ikäinen herra vastapäätä kertoi.

Porukka tässä päässä vaunua oli varmaan jo Hesasta asti parantanut maailmaa, sillä Arskalla on taipumus ihmetellä kaikenlaista ja saada muutkin asioista juttelemaan ja tässä maailmassahan riittää hämmästeltävää.

– Juu, kato kun ne ei saa ilman miestä edes liikkua yksin ulkona. Ja opiskelu ja työt on kans vähän niin ja näin eli ei paljon mitään, paitti tietysti Suomessa. Ja entäs sitten tuo itsariräjäyttely Siis kun siinä uhreina on yleensä enempi muslimeja kuin meitä vääräuskoisia. Se koraanihan lupaa paratiisipaikan sodassa vääräuskoisia vastaan, mutta eihän se voi olla sen kirjan tarkoittamaa oikeanlaista sotaa, kun kuolleet on omaa porukkaa. Ja entäs kun pomminkantajat on naisia Eihän niille vissiin luvata edes paratiisia, eihän naiset saa mennä sinne pakolliselle pyhiinvaellusmatkallekaan Mekkaan vai onko mulla väärää tietoa.

– Kun niillä on niitä eri porukoita, mitä sunneja ja shiioja, jos ne laskee toisensa vääräuskoisiksi, rouva vastapäätä sanoi.

– Tappeleehan ne tosiaan muutenkin keskenään, mutta ei koraanin mukaan kyllä pitäisi, sillä ei siellä erotella muslimeja eri porukoihin. Ja tappaminen on kielletty kuten raamatussakin. Vaikka lukematta se kirja minulta on, joten paljon on mutu-tietoa, Arska sanoi. Aatelkaas sitten niitä kunniamurhia Että minä voisin mennä tappamaan tyttäreni jostain syystä Voi pyhä Sylvi Ja ne tyttöjen ympärileikkaukset

– Mitä ne on, kysyin hölmönä. Mitä tytöiltä voi sillain leikata?

– No siitä sun on paras lukea mummon tietosanakirjasta, se on vähän kurjempi juttu.

– Niin, sanoi tärkeän oloinen virkamies vähän kauempaa, Ranskassa ja jo Ruotsissakin on valtavia ongelmia noista syistä ja senkin takia, kun maahanmuuttajia ei olla onnistuttu kotiuttamaan asiallisesti. Ja sama taitaa uhata täälläkin, jos asiaa ei hoideta kunnolla.

Siinä vaiheessa minä sukelsin takkini suojaan, sillä ovelta näkyi ilmestyvän virkapuvun kantaja, joka kailotti Pasilasta junaan tulleita esittämään lippunsa. Jos huonosti kävisi, niin matkani päättyisi jo seuraavalle asemalle, mutta minä nousisin sinnikkäästi vain uuteen junaan ja päätyisin loppujen lopuksi Rovaniemelle. Odotuksen tuskaa tuntui kestävän vaikka miten kauan, mutta vihdoin Arska pukkasi kylkeen ja totesi vaaran olevan ohi. Uskomatonta

– Mun yksi tuttu kertoi, että heillä oli muslimi hommissa ja ihan hyvä työntekijä muuten, mutta sillä meni aina hirveesti aikaa siihen kumarteluun, meinaan sinne Mekkaan päin. Eihän se pelkkä rukoileminen, mutta ennen sitä piti puhdistautua ja se valtasi aina vessan pitkäksi aikaa ja sitten vasta ne polvistumiset ja siihenkin piti joku sopiva tila varata, kertoi rouva.

– Eikös se korvannu tekemällä pitempää päivää?

– Ei.

– Ja palkkako oli silti sama kun muilla?

– Niin kai.

– Mää rupeen muslimiksi, on meinaan sen verran raskas homma. Kyllä pieni vapaahetki täydellä palkalla tekis hyvää.

– Se taisi kysyä työnantajalta pitkää pinnaa?

– Kai maar ja muilta työläisiltä myös, siinä meni työtunneista iso osa muuhun kuin töihin ja toiset sai tehdä senkin edestä hommia. Onko kumma, jos töitä ei oikein löydy muslimeille. No tosin kaikki nekään ei oo ihan niin jämptin uskonnollisia. Täällä pitäis pelata niin sanotusti meitin säännöillä.

– Aatelkaas, kun on ehdoteltu, että kouluissa ei saisi olla joulujuhlaa, kun siellä on muutama eri uskontokuntaan kuuluva tenava Joku naisihminen sai puoli vaunua murisemaan vastalauseita.

– Mutta oletteko muuten lukeneet siitä tutkimuksesta, jossa todettiin aggressiivisuuden lisääntyvän, jos viettää liikaa aikaa näiden pyssypelien kanssa, siis noiden nykyvempaimien, mitä niitä on pleikkareita ja muita, ääressä? Arska vaihtoi aihetta.

– Eipäs ole sattunut silmään se juttu, mutta sehän nyt on ihan selvää ilman mitään tutkimustakin, totesi herra vastapäätä.

– Just niin ja aatelkaas, että yhdessäkin ihan kakruille tarkoitetussa kaahauspelissä sai pisteitä, kun ajoi puhelinkoppeja ja puistonpenkkejä hajalle ja oikein boonusta, jos ajoi lastenvaunut päreiksi.

– Onko muka tosi? Arska oli ylen hämmästynyt ja näytti olevan moni muukin.

– Ja vanhemmat ei piittaa tai ne ei tiedä, millaisia pelit on.

– Just, kun kakrut istuu tuntitolkulla pelaamassa, niin vanhemmilla on aikaa tehdä omia hommia eivätkä muksut ole ainakaan missään varsinaisessa pahanteossa.

– Mää kattelin yhtenä iltana sitä telkkarisarjaa, jossa oma iskä on paree kun muiden ja ne ukot pantiin kilpaa hajottaan huonekaluja Aatelkaas, mikä malli meidän nuorisolle. No onneksi ne teini-ikäiset ei varmaan kattele sellasta ohjelmaa, mutta kyllä ne nuoremmatkin osaa nykyään laittaa yhteistä omaisuutta paskaksi. Ja idea voidaan ottaa vaikka telkkarista tai nykyään sieltä netistä, mutta ne pelit kyllä antaa taustaa kaikelle ihan tarpeeksi, sanoi se vanhempi herra vastapäätä.

– Kyllä siinä hermoja kysytään kun menettää tappelupelissä henkensä monta kertaa illassa, sanoi joku nuorempi kaveri kokemuksen tuomalla syvällä rintaäänellä.

Tuntui jotenkin, ettei hänelle riittänyt ymmärtämystä Jossakin vaiheessa oltiin jo jätetty Tampere taakse, kun ovelle ilmestyi herra konduktööri ja kailotti tarkastavansa kaikkien liput, oli muuten eri mieskin kuin matkan alkaessa. Sain melkein sydärin ja olin jo pyrkimässä karkuun, mutta Arska kiskoi minut takaisin.

– Ostin sullekin lipun, joten istu ihan rauhassa, hän sanoi.

Katsoin häntä hölmistyneenä ja suoraan sanottuna minua hiukan, no ehkä enempikin risoi, mutta eihän minun auttanut mitään sanoa. Kanssamatkustajien naamasta näin, että he tiesivät jutun, sille oli naureskeltu jo silloin, kun piileksin takkini alla ja aivan suotta.

– Oliko se lippu Hesasta asti, kysyin.

– Ei tietenkään, sähän tulit junaan vasta Pasilasta

Joku siinä ympärillä vaivihkaa tirskahteli. Ja sitten jutut monista aiheista jatkuivat. Ja suomalaiset ei muka puhu kuin kännykkäänsä julkisissa kulkuneuvoissa. Tästä sen näkee, että jos aihe on hyvä ja joku osaa vedättää, niin juttua piisaa. Tai sitten näiltä oli kännyt unohtunu kotiin

Oli jo ilta, kun astelimme Rovaniemen asemalta pois. Minulla ei ollut oikein ajatusta, mitä tehtäisiin, mutta onneksi Arskalla oli suunnitelmat valmiina.

– Ensteksi mennään majottuun yhteen tuttuun matkustajakotiin ja sitten ettitään ruokapaikka ja mennään takas kortteeriin nukkumaan. Huomenna vasta otetaan pappas työn alle.

Sopihan se minulle, kun Arska kerran maksoi majapaikan ja sapuskatkin.

Aamulla talo tarjosi hyvänlaisen aamiaisen ja sitten lähdettiin pappaa etsimään ja eka paikka oli ilman muuta Ounasjoen sillan alta ja seuraava todennäköinen paikka Arskan mukaan olisi hyppyrimäen maisemat. Sillan alta löytyikin meikäläisiä.

– Ei meithin tievossa oo sen kalthasia miehhiä, ei koko täshä kyläshä, sanoi porukan nokkamies ja käänteli poron koipea nuotion loimussa.

– Ja täälhä ei olekhan oikheestaan meithin lisäkshi muitha iliman paremphaa kortheeria, sanoi toinen vähän vanhempi kaveri, jolla oli lappalaisasusteet lakkia myöten ja vaikka oli kesä, niin jalassa oli poronnahkaiset jalkineet.

Me Arskan kanssa olimme jokseenkin pettyneitä, oliko tultu pitkä ja Arskalle kallis matka ihan turhaan.

– Juu, methän tunnemma kaikhi paikhalliset ja tiäthäsimme kyllhä. Ja oomma nähneet sen elokhuvan siithä sun papasthas, Häyrinenhä sithä esithi.

Meille olisi ystävällisesti tarjottu poron koipea syötäväksi, mutta se ei oikein näyttänyt syömäkelpoiselta eikä meillä ollut vielä nälkäkään, joten kiittelimme porukkaa vuolaasti ja läksimme kävelemään. Postitoimistosta ei selvinnyt mitään, siellä ei ollut papalle yhtään postiakaan odottamassa noutajaa, ei kuulemma pitkään aikaan. Arska poikkesi poliisiasemallakin, missä hänellä on tuttujakin, mutta ei saanut sielläkään tietoa, hyvät kahvit kylläkin. Minä istuin puiston penkillä ja katselin ohikulkevia. Kun Arska vihdoin tuli, hän ehdotti, että käytäisiin edes Joulupukkia morjestamassa Santa Parkissa.

– Kun on tänne asti tultu, niin sehän kuuluu pakollisiin kuvioihin, hän perusteli ja niin marssimme sinne ja Arska osti liput.

Olihan siellä katsottavaa ja paljon turistejakin. Jossakin pajan tapaisessa oli tonttuja hommissa ja silloin näin jotakin, joka sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Siellä oli kiikkustuolissa joku lähes Metusalemin ikäinen tonttu iso kirja sylissään ja sulkakynä kourassa, muka hommissa, mutta kuorsaus kuului käytävälle asti. Astuin erottavan köysiaidan yli ja menin kiskomaan äijää parrasta hereille, aito oli, kun ukko heräsi vihaisena, mutta tunnisti minut ja kaappasi karhumaiseen halaukseen. Isaskarhan se siinä oli vedellyt hirsiä. Joku nuorempi tonttu tuli siihen esittämään vastalauseita, mutta jätti meidät rauhaan, kun huomasi meidän tuntevan toisemme.

– No voi minun päiviäni, että nyt tällä tavalla pääsit yllättään Mutta mennääs tonne henkilökunnan kammariin.

Jossain vaiheessa seuraamme liittyi toinenkin ikivanha tonttu, jonka tunnistin isäukoksi, hänelläkin vissiin oli joku homma samassa pajassa. Arskakin oli hoksannut liittyä seuraan ja esittelin hänet läheisilleni. Henkilökunnan tiloissa ei sattunut olemaan muita, joten istahdimme pöydän ääreen ja isäukko loihti meille kupit ja kaateli pannusta kahvia.

– Noh pankaahan nyt kertoen, miksi sitä täällä piileskellään ja viis veisataan meidän omaisten surusta ja huolesta, sanoin hörpättyäni ensin kahvia. Meinattiin jo kuolleeksi julistaa

– Oonhan minä kortin laittanut joka vuosi, isäukko virkkoi.

– Kyllä niin, mutta papalta ei ole tullut mitään.

– Katsohan armas jälkikasvu, kun minulla on yhä niin mahdottomasti niitä kaikenlaisia maksuja rästissä ja velkojiakin pilvin pimein. Tosin ne laskujeni mukaan pian vanhenevat kaikki ja uusia velkoja ei ole tarvinnut tehdä, kun saatiin tämä toivetyöpaikka. Se kuolleeksi julistaminen olisi periaatteessa ihan hyvä juttu, mutta menee se näinkin.

– Juu, me tehdään täällä tärkeetä hommaa ruoka- ja oleskelupalkalla, siis täysihoidolla, isäukko totesi.

– Ja sen mummusi kanssa välit ei ole olleet kovin ihmeelliset koskaan, en vieläkään oikein usko, että voisin olla sun pappas, niin että en osannut arvata, että minua kukaan kaipaa. Se aputoimittaja, joka mun kanssani liikuskeli silloin aikanaan ja kirjoitteli jutut, on hänkin jo poistunut manan majoille. Hänelle minä toki aina kerroin itsestäni. Toi sun isäs tuli tänne ihan sattumalta, oli jonkun turistiporukan muka oppaana ja hoksasi minut siitä kiikusta niinku säkin ja hetihän se alkoi kasvattaa tukkaa ja partaa ja sai työpaikan. Et tainnut huomata, mikä sen homma on?

– No en, tunnustin.

– Se on muka lelujen koekäyttäjä, mutta siinä se yleensä torkkuu sen pienoisrautatien takana, kulkeehan ne junat ilman vahtiakin.

– No sitten ei oo kummakaan, kun en honannut. Mitä muuten sait siitä autostasi , siis hintaa?

– Jaa Potifar kakkosesta Sain siitä tuhat markkaa rahaa ja kylkiäisenä monenlaista tilpehööriä, esimerkiksi mopon, pappamallia. Se minulla on vieläkin, on täällä näytillä Korvatunturimuseossa, muka jonkun tontun kulkuväline joskus kauan sitten, siis oikeestaan ihan tosiasia.

Joimme siinä sitten kahvit ja me Arskan kanssa sulattelimme kuulemaamme. Ei tarvitsisi pappaa kuolleeksi julistaa, kovin oli ukko terveen ja hyväkuntoisen oloinen. Ei siinä pitkään istuttu, ”työt” kutsuivat tonttuja ja me läksimme jatkamaan kierrostamme, oli se Pukkikin vielä tapaamatta.

– Ette sitten kerro meitin olinpaikkaa kellekään, varoittelivat kummatkin lähtiäisiksi.

Mehän lupasimme.