Surun lievitystä parhaalla tavalla.

Koira tuli taloon, suru pakeni ikkunasta.

Syksyllä olin aivan murheen murtama, kun meille rakkaaksi käynyt Bobi-koiramme jouduttiin päästämään koirien taivaaseen. Parannuskeinoa ei sairauteen ollut ja ressukka laihtui aivan silmissä tuloksia odotellessa.

Sanovat, ettei suruaikana saa ottaa uutta koiraa. Miksi? Kuka sen ajan määrittelee?

Nyyhkittyäni viikon, sanoi mieheni, että voithan uutta katsastella tytön kanssa. Niinpä, siinä se oli. Kävi samoin, kuin edelliskerralla, että oltiin sanottu, että ei enää ikinä koiraa. Bobi olikin sitten se ei ikinä enää koiraa koira.

Olihan pennusta 16vuotiaaksi koira ollut mullissa vasta kolme kuukautta, kun Bobi tuli meille. Ilahdutti tosin vain vajaat kaksi vuotta, mutta minkäs sairaudelle teet ja ikääkin oli melkein kaksitoista vuotta. Sairaus ilmeni yllättäen.

En hetkeäkään ajatellut, että uusi koira olisi Bobin korvike, ei, sillä jokainen eläin on oma yksilö ja persoona. Tsekkailin netistä ja kaikkialta, minkälaisen seuralaisen seuraavaksi haluaisin.

Olinhan päivät yksin ja koiralle on niin helppo puhua kaikenlaista. Eivätkä ne juorua asioita eteenpäin.

Selailin aamulla silmät ristissä ja kahvikuppi seuranani Keltaisen Pörssin sivuja. Liian pieniä, liian isoja, liian kalliita.

Olin jo aikeissa lopettaa, kun silmiini osui just se oikea. Luovutusikäinen bichon havanais, eikä hintakaan ollut liiallinen. Innoissani soitin lehdessä olleeseen numeroon ja hädin tuskin älysin kysyä, missä tallainen ihanuus majaili.

Sanoin tulevani illalla hakemaan, niin että älkää antako sitä kenellekkään.

Hupsis. Tajusin, että pitäähän minun tytölle soittaa ja kysyä ehtiikö ja haluaako hän lähteä hakureissulle kanssani. Millä sinne muuten olisin päässyt. En millään.

Tyttö lähti mieluusti ja poikkesimme menomatkalla vanhimman tyttäreni luona, koska asuu siinä matkan varrella.

Kahvit juotuamme sonnustauduimme tien päälle ja etsimään annettua osoitetta.

Voi viiksi vallu, olipa se etsimistä tälleen, kun muualta menee. Kyllähän sikäläiset ihmiset siellä kulkea osaa, mutta me kaks landepaukkua..

Osoitteen löytyminen takkuili pahemman kerran ja hätäilin jo hiukan, kun kuitenkin olimme ajasta sopineet. Löytyihän se vihdoin.

Jännitys tuntui kihelmöintinä iholla noustessamme hissillä ylös. Minkähänlainen hauveli meitä siellä odottaa.

Aivan ihku ihana pieni valkea nallehan siellä oli. Ihastus kaiketi molemminpuolista, kun tulla tepsutteli vastaan rohkeasti. Hoidimme paperiasiat, maksun ja saimme mukaamme pentumuroja, joita tämä pieni herttainen olento oli jo tottunut syömään.

Mikä pakahduttava onnellisuus valtasikaan mieleni, kun lähtiessämme tämä suloisuus nukkui syliini. Ei siis pelännyt, vaan koki varmaan olonsa turvalliseksi. Mietimme pienelle nimeä ja tulimme siihen tulokseen, että Mape on oikein hyvä, kun poikakoirasta on kyse.

Nimen pitää olla lyhyt ja ytimekäs, joka on helppo muistaa ja sanoa. No kyllähän siinä niin kävi, että Bobiksi välillä puhuteltiin ja ihan luonnollistahan se oli sillä olihan Bobin lähdöstä vasta parisen viikoa kulunut, että nimi jäi väkisinkin huulille.

-Voi kun se oli pieni, olihan ikääkin vasta kymmenen viikkoa ja pienirotuista muutoinkin.

Sisäsiisti jo valmiiksi ja uusia asioita oppi hirveän äkkiä. Leikkisä ja utelias.

Jouduimme käyttämään kaksi kertaa rokotuksilla, mutta nekin automatkat Mape nukkui sylissäni, eikä piikeistä ollut moksiskaan.

Lenkkeilessä pitäisi saada tutustua jokaiseen koiraan, joka vastaan tulee. On siis rohkea ja sosiaalinen. Lapsista tykkää ihan hirveästi. Mikäli pihalta kuuluu lasten ääniä, niin tämähän menisi sinne kanssa ja innolla.

Heti päästessämme pidemmälle lenkille niin oppi, että tassut pestään ja hiusten kuivaajalla kuivataan. Painelee sellaista kyytiä kuratassuilla vessaan, että kynnysmaton kanssa liukuu peräseinälle asti ja jää siihen seisomaan. Lumen tultua sama kuvio jatkuu. Ensin vessaan, sitten nahkapallille istumaan ja odottaa kuivaamista. Hyvästä käytöksestä tietysti palkitaan, joten heti kun sanon, nyt on hyvä, pinkaisee kaapin oven eteen makupalaa varten.

Mapella on nyt yhdistetty uhma/murrosikä.

Kokeilee rajojaan, kun ilmiselvästi tietää, mitä ei saa tehdä, niin yhtäkkiä alkaa raapimaan mattoja rullalle, yrittää ylettyä esineisiin, mitä ei saa ottaa, raapii sohvan alusta ja eii ole kuulevinaan, kun komennetaan. Vilkaisee vain, että mitä siinä höpiset. Lopulta joutuu komentamaan isoilla kirjaimilla ja sitten pääsee valkoinen tornado valloilleen, Pistää silmät viirulleen, korvat päätä myöten ja syöksyilee häntä suorana raketin lailla ynpäri asuntoa. Ei siinä vauhdissa esteetkään ole mitään. Loikkii sohvankin yli kuin tyhjää. Pysähtyy pariksi sekunniksi ja ei kun uusi spurtti ja kiihdytys.

Istuessani sohvalla se kesken kaiken pomppaa hirmu vauhdilla hartioille, katselee sieltä sitten kasvoja kuin sanoen: hei, mä olen tässä, huomaatkos. Mitä tuolle voi kuin nauraa, mistä esitys tietenkin saa lisäpotkua. Lopulta lysähtää lattialle kieltä roikottaen ja ihan littanana, takajalatkin niin ojennettuna taakse, että vain mustat koirankumit näkyy. Eipä ole ainakaan lonkkavikaa.

Mape täytti juuri seitsemän kuukautta, joten hammaskalusto on vaihtunut ja nyt lempitouhuihin kuuluu savustetun lehmän luun järsiminen. Piilottipa tässä sellaisen meidän sänkyynkin.

Luontaiset vaistot siis pelaa ja sen näkee juuri tuossa kätkemistouhussa. Silloin myös tietää, että nassikalla on masu täynnä.

Aarteen etsintää harrastaa ihan itse. Yhtenä iltana kätkee kaiknelaisia purupötköjään vähän joka puolelle ja hetken kuluttua on etsivinään, löytää ja kätkee uuteen paikkaan. Tätä ei todellakaan ole opetettu. Vinkulelun kanssa halutessaan leikkiä, tuo sen syliin ja jää odottamaan, että se heitetään noudettavaksi. Leikkii aikansa ja kun ei enää jaksa jää vain tuijottamaan lelua hakematta sitä enää. Takaisintuodessa lelua pitää ravistaa rajusti ja pureskella joka lailla pylly pystyssä. Eri kulmilta lelua purressa on äänikin erilainen.

Nukkumaan ei illalla käy ennen mummoa. Vasta kun olen sängyssä, hypähtää jalkopäähän ja huokaisee syvään kuin ajatellen, että:vihdoinkin.

Aamuisin on niin fiksu, että herättää ensin papan ja vasta kun kahvi on valmista, on mummon vuoro. Pomppaa rinnuksille ja nuolee naamaa niin ettei meinaa hengitetyksi saada. Leikin kuitenkin nukkuvaa, jolloin menee hetkeksi pois, tulee näykkimään käsiä. Mikäli en nytkään liikahda, mennee pahvisen lankojensäilytys laatikon luo ja etukäpälän kynsillään vetää kuis kissa KRAAPS KRAAPS. Johan mummokin nousi:- Mitä h..iä sä teet? Siinä sitten tyytyväisenä turkki hytkyen tallustelee keittiöön edellä. Homma hoidettu.

Ollaan hereillä koko perhe.

On se niin metkula poika tämä meidän Mape. Suru on poissa ja ilo asustaa sydämmessä.

Parempaa sielunhoito lääkettä saa hakea.