Sillanalusfilosoofit (osa 4)

Perintöautosta alkanut tarina Isaskar Keturin etsimisestä jatkuu (2.osa Ulkoilmaelämää, 3.osa Turhia murheita vai?)

– Moikka! Täällähän on hiljaista kuin joulupukin pajassa jouluaattona.

Arskahan se sieltä tuli kassi kourassa, istuutui nuotiolle ja kaivoi kaikille oluttölkin, sihautti omansa auki ja ryyppäsi ähkäisten. Seurasimme Sepen kanssa nopeasti esimerkkiä ja totesimme , että olut oli mahtavan kylmää ja poisti suusta lauantaimakkaran maun ja janon tunteen.

– Luin tossa äskön lehdestä brittiläisestä tutkimuksesta, joka todistaa, että kohtuullisesti alkoholia käyttävät ihmiset elävät pitempään ja ovat terveempiä kuin absolutistit.

– No voihan vermutti! Ja kuinka paljon on kohtuullisesti? Sepe kysyi. Hän kun on entinen toimittaja ja lukenut mies, niin osaa manatakin sivistyneesti.

– Viikossa pitäisi nauttia neljästä seitsemääntoista annokseen.

– Ja annos meinaa, siis mitä määrää? kysyin.

– Se on pottu keskiolutta, kahdeksan senttiä viiniä tai neljä kirkasta viinaa.

Minä laskeskelin hetken päässäni ja niin teki vissiin Sepekin, koska ei heti kommentoinut asiaa.

– Sehän tekee siis 17 kertaa 0,04, elikkä mun laskujeni mukaan lähes yhden potun koskisen korvalääkettä siellä vaihtoehdon yläpäässä, sanoin ja Sepe nyökytteli vieressä.

– Niin tekee, mutta ei sitä saa latkia yhden illan aikana eikä edes perjantai–lauantai -juttuna vaan tasaisesti viikon aikana ja esimerkiksi fingerporillinen aamulla ja toinen iltalääkkeeksi.

– Siihen se sitten sortuukin hyvä asia, sanoi Sepe. Me suomalaiset ja kovin monet muutkin kansat tykkäämme juoda enempi kerralla, mitä sitä hyvää tipoittain. Sillä alkoholin vaikutuksella keskushermostoon on asian kanssa jotain tekemistä.

– Tsoo, tsoo, johan tuli puhuttua nyt aivan tämän tutkimusasian vierestä. Tämä on nimittäin nyt tavallaan luokiteltava lääkkeeksi ja kuka nyt lääkettä pullokaupalla joisi? Se on aina lääkkeiden kohdalla mitä vaarallisinta, jopa kuolemaksi.

Mietimme asiaa Sepen kanssa pitkään. Kamalasti ihmisiä on toki viinaan kuollut ja varsinkin tilastojen mukaan juuri meillä Suomessa, olemme ihan kärjessä siinäkin urheilulajissa, maailman nopein kansa! Muitakin katalia juttuja tuli mieleen: tappoja, puukotuksia ja rattijuoppokolareita, kapakoista vanhempiaan etsivistä pienistä kersoistakin oli hiljan jossain lööpissä.

– Se pitäisi sitten siirtää apteekkiin koko Alkotavaran myynti, muuten sitä ei lääkkeeksi mielletä, sanovat engelsmannit mitä hyvänsä, Sepe sanoi.

– Niin ja sehän ei onnistu sitten millään, verotuskin siinä menisi uusiksi, meinaan valtio jäisi vaille melkosia tuloja ja rahat pitäis repiä jostain muualta.

– Ja meidän pitäisi silloin saada ostaa edullisinta lääkettä ja suurkuluttajan jotain alennuksia ees verotuksessa...

– Hieno tutkimus, mutta ei se mitään muuta, sanoin. Ja minulle tuli nyt ongelma, mistä saan pummattua edes sen neljä annosta viikossa, jotta pysyn kondiksessa enkä potkase tyhjää ennen aikojaan, sanoin ja vilkaisin Arskan kassia toiveikkaana.

– Pitäis vaatia siihen tutkimukseen vedoten, että näissä avustuskasseissa olis vähän alkomahoolisia lääkeannoksia kans, Sepe sanoi.

– Juu, ja ookko ikänäs nähny jonkun Alkon tuotteen, jossa olis parasta ennen päiväys tai jos semmonen nyt olis, niin pääseekö ikinä vanhaks. Ei niitä tule ilmaiseen jakoon. Ja eikös viineissä vaan hinta nouse iän myötä? Ainaskin jos ovat hyvää vuosikertaa!

– No joskus siellä on jotain viinejä, jotka ei oikein mene kaupaksi ja viimeset on lootassa ja lappu, että poistuvat valikoimasta, mutta alennuksia hinnassa ei kyllä ole. Jakaisivat ees ne meitille.

– Ei niistä ole jaettavaksi, liian vähän tavaraa. Ja jo siitä haloo nousisi, mehän oltais tietysti ihan terveytemme takia jonossa, mutta ne kaikki toiset asunnottomat, niillä olis ihan muu mielessä.

– Pitäis saada tehdä itte, haikaili Sepe.

– Saahan sitä kotiviiniä ja olutta tehdäkin, Arska sanoi. Yks naapuri kokeili ja ihan hyviä aineita se sai aikaan, olutkin oli ihan OK, lievä hiivan maku vain vähän haittasi. Mutta jokkut viinit oli ihan Alkon tuotteiden verosia, eräskin ruusunmarjoista tehty, vau!

– Sä voisitkin kotonas tehdäkin, mutta entäs minä, Mummu potkisi pellolle alta puolen sekunnin. Eikä niitä täällä ulkona tehdä ja kai se vaatii vähän investointeja, meinaan laitteisiin.

– Juu, on astiaa ja letkuja ja vesilukkoja ja kumpikin homma vaatii korkituslaitteen. Ja maksavat ne aineetkin. Ei siinä kummiskaan yhdelle pullolliselle tule suurta hintaa, kun ne alkuinvestoinnit saadaan kuoletettua. Mutta jos Kalle hoitelet sapuskakassin haun ja nuotioon puuta, niin järjestän sulle sen minimin annoksia viikossa, ainaskin tämän kesän.

Minä siinä sisimmässäni kiemurtelin mielessäni, kaikkinainen työltä vivahtava kun jostain kumman syystä, olisko jotain perinnöllistä, saa suorastaan jonkinlaisen etovan reaktion aikaan, mutta sain vakuuteltua itselleni, ettei tässä nyt itse asiassa ollut kyse niinkään työstä, vaan vapaa-ajan viettoon ja harrastuksiin kuuluvasta tärkeästä puuhastelusta.

– Asia on sovittu, sanoin. Miten on, voisitko entisenä rikollisten kauhuna ja lakimiehenä valaista yhtä juttua, siis jos eläkeläinen asuu jossain korvessa vaikka nyt jonkun kaverin kaa ja potkaisee tyhjää ja se toinen hautaa vainajan eikä kerro hänen kuolemastaan kellekään, niin voiko kyseinen tyyppi nauttia vainajan rahoista, hakea esimerkiksi sen eläkkeen pankista ja vaikka miten pitkään? Rupeeko maksaja, siis eläkekassa koskaan epäileen?

Arska vilkaisi minua alta kulmain ja alkoi sitten ankarasti pohtia asiaa.

– Tällä tyypillä olis ilmeisesti välit poikki sukuunsa tai ei ollenkaan sukua, vainajalla meinaan, Sepe halusi tietää.

– Juuri sellainen tilanne, ainakaan suku ei tiedä kaverin olinpaikkaa.

– On se täysin mahdollista. Sulle on vissiin valjennut jotain sillä reissullas sinne Kelaan, annappas se mun kortti takaisin, taisi toimia, vai oliko tarvetta?

– Kyllä siitä saattoi olla pankissa apua, mutta Kelassa en tarvinnut, sanoin, mutta ei selvinny papan olinpaikka eikä ole tainnut selvitä muillekaan kyselijöille ja niitä on kuulemma käynyt.

Kerrottuani koko jutun, pohdittiin asiaa porukalla kauan ja hartaasti, mutta kun paikalle tulivat meitin jengin muutkin jäsenet, niin juttujen aiheet muuttuivat. Yksi Arskan heittämä kysymys jäi vaivaamaan mieltäni:”Jos Isaskar onkin kateissa, niin sehän ei ole kumma, mutta missä on sun isäukkos, Valtteri Hurja?” Hän kun on tehnyt myös katoamistempun, joulukortilla sentään muistaa äitimuoriaan, Eveliina-mummua, viimeisin oli leimattu Rovaniemellä! Hyvin, hyvin epäilyttävää, kun se pankin kertoma osoitekin, eli poste restantekin oli siellä! Siinä nuotion hiillokseen tuijotellessa aloin kypsytellä mielessäni ajatusta pienestä reissusta pohjoiseen. En oikein keksinyt, miten sinne matkaisin, liftaaminen olisi yksi vaihtoehto, mutta Isaskar Keturin lapsenlapsena olisi kunniakkaampaa tehdä reissu junalla, ilman bilettiä tietenkin.