Kaikillehan vanhuus tulee ajallaan, sitä vaan ei haluaisi hyväksyä.
Oli aivan tavallinen päivä ja olin menossa mummon luo kun tuli soitto että mummo onkin sairaalassa tutkittavana. Ja päästessäsi sairaalaan jouduinkin keskelle operaatiota jossa mummoa oltiin jo siirtämässä ambulanssiin ja kohti suurempaa sairaalaa.
Tällaisista ei varoiteta etukäteen. Olin kuin orpo piru keskellä pimeää sairaalan pihaa ja katselin kun ambulanssi lähti menemään.
Soittaessani seuraavan päivän kuulumisia sain kuulla että kyseessä on ärhäkkä rouva, oli muutaman kerran kiskonut tippaletkut pois ja halunnut kovasti kotiin takaisin sillä seurauksella, että jouduttiin antamaan rauhoittavaa ja vieläpä sitomaan kädet kiinni. Niin nopeasti tapahtui sairaalan meno ja vielä siirto suurempaan sairaalaan ettei mummo pysynyt mukana muutoksissa, en kyllä minäkään. Sydämeeni sattui.
Kun vihdoin pääsin katsomaan kohtasin aivan eri ihmisen kuin pari päivää aiemmin, silloin vielä lenkillä poikettiin jouluostoksille ja kaikki oli hyvin. Mummo ei päässyt liikkumaan, ei voinut puhua ja ainakin viisi letkua oli mikä minnekin suuntaan. Rauhoittavat lääkkeet oli purreet: mummo joutui alistumaan vanhuuden ja sairauden edessä. Ja minäkin. Sen verran taistelutahtoa mummolta kuitenkin löytyi, jonka sekavan mongerruksen keskeltä sain selville kun mummo sanoi:
– Myö oteltiin tyttöjen kanssa...
Eli mummolta oli löytynyt vastusta hoitajille, taisteluksi oli mennyt. Ajattelin silloin ettei se sydän taida niin huono olla kuin lääkäri antoi ymmärtää. Keskellä tätä tilannetta jota sekavin tuntein katselin, lääkäri oli minulle sanonut:
– Omaisten täytyisi miettiä mikäli sydänpysähdys tulee, elvytetäänkö, ei välttämättä näin iäkäs kestä sitä. Ehkä auttaa pari tuntia...
En ottanut kantaa. Minun puolestani tuollaiset lääkärit saavat painua hevon kuuseen jotka heti ovat ennustamassa pahinta. Tosin työtäänhän ne vaan tekevät. Illalla löysin itseni itkemässä Jorma-punaviinipullon kera mummon tyhjällä asunnolla ja tyhjällä sängyllä. Katselin haikeana meidän leviteltyjä joulukoristeitamme, ketä ne nyt täällä auttaa arjen harmaudesta selvittämään.
Erilaisia vanhuuden vikoja löytyi useampiakin mutta mummo näytti kaikille epäilijöille vahvuutensa, jopa minulle:
– Kun ei siellä kotona ole ketään miestä kaverina...
– Sinun pitää etsiä kun pois pääset, yksi lapsista ehdotti.
– Ehtikkee jo valammiiks... mummo naureskeli katkonaisen hengityksen välillä. Tämä samainen lapsi ehdotti jos paikallislehteen laitettaisiin ilmoitus etsitään riskiä miestä kaveriksi työntelemään pyörätuolia.
Nyt puhuttiin ensimmäisen kerran jo kotiuttamisesta, huomasin mummmon olevan ennallaan kun hän jo komenteli minua:
– Ei sinusta oo mittää hyöttyy ku et raitista ilimmoo anna ikkunasta ies...
En voinut avata sairaalan ikkunoita, huone oli täynnä potilaita. Käytimme mummoa kanttiinissa, hississä mummo halusi sammaan hinttaan käydä ylhäällä asti. Oli huikeat maisemat, aurinko kultasi taivaanrannan järven takana. Istuimme pitkän tovin.
Olin huomannut kuinka kaikki sisarukset löysivät itsestään sairaala-ajan aikana halun kosketella mummoa, hieroimme, silitimme, kampasimme hiuksia ja taputtelimme puutuneita lihaksia. Sen halun toivoisin jäävän kaikille kotiuttamisen jälkeenkin. Mummo saattoi nukahtaakin kesken hoitokäsittelyn istualleen.
Komentelukommentia kuunnellessani kiittelin mielessäni Luojaa, sieltä se mummo vielä ponnistaa sängyn pohjalta kovasti kohti elämää.












