Suomalaisen yhteiskunnan haavoittuvuudesta ja vastuun kantamisesta.
Valkoinen kaunis talven alku ei kestänyt. Ensilumi pysyy harvoin maassa. Tuli ikävät loskakelit ja synkeä syksy koettelee jo ilmojenkin puolesta.
Kansalaista ahdistaa muutoinkin. Epävarmat talousuutiset, jatkuvat irtisanomiset ja lomautukset. Pimeä synkkä vuodenaika ja epävarma tulevaisuus ruokkivat masennusta herkkään suomalaiseen. Tulisi kunnon talvi ja valaisisi maan ja mielen.
Tähän kurjuuteen on kuitenkin totuttava. Ilmastonmuutos on tosiasia. Kunnon talvi on harvoin. Lamavuodetkin tulevat varmemmin ja nopeammassa tahdissa kuin pakkastalvet. Kahdeksankymmentäluvulla nähtiin vielä yhtäjaksoinen viisiviikkoinen pakkaskausi. Lämpötila oli Keski-Suomessakin koko ajan yli 30 pakkasasteen. Hyvin siitäkin selvittiin. Kuinkahan kävisi nyt?
Alkaisi valtava valitus, kuinka mikään ei toimi. Liikenne seisoisi. Junat jäätyisivät ja sähköä säännösteltäisiin, vaikka tehtaat seisoisivatkin. Naapurimaissakin olisi kylmää ja sähköä ei meille riittäisi myytäväksi.
Kurjaa, eikö olisikin? Tuohonkin tilanteeseen olisi varauduttava. Samoin rankkoihin lumisateisiin. Jos meilläkin sataisi muutamassa tunnissa metrin lunta, olisi maa kaaoksessa.
Täysin mahdollista, mutta ei päättäjille. Eihän meillä noin voi käydä? Vastuunkantajia ei takuulla löytyisi. Olisiko lumiauroja, linkoja ja muuta kalustoa riittävästi? Ei ole. Eikä olisi organisaatiotakaan. Toinen toistaan arvostelevia vastuunpakoilijoita kylläkin.
Tämä ei keljuilua. Täysin mahdollista lähitulevaisuutta tuli ilmastonmuutosta tai ei. Suomalainen yhteiskunta voi olla tosi haavoittuva pienistäkin syistä. Oli taloustilanne mikä tahansa, kannattaisi ainakin ajatella ja tutkia muutakin kuin pörssikursseja.












