Ilkivaltaa

Toistuvan ilkivallan torppaaminen virkavallan avulla.

Kuten ehkä monelle on tullut tutuksi tuo meidän Pikku-Huovila puisto, jonka naisvoimin rakensimme ryteiköstä, kauniiksi oleskelutilaksi niin naapureille, kuin ohikulkijoillekin.

Kahta puolta puistoa on kävelytiet, joista toisessa silta johtamassa joen yli. Eikä ihan pieni joki olekaan, olisi vain jo ruoppaamista vailla. Asiasta olen useaan otteeseen puhunut kunnan viranhaltijoille, mutta ei vain ole tapahtunut mitään.

Kyse on nyt tuosta sillasta, joka kuvassa vaikuttaa pienemmältä, kuin oikeasti on.

Ne kaiteet. Monen monituista kertaa olen ne irtipotkitut laudat joesta kalastellut ja naulannut takaisin, kunnes taas hetken kuluttua ne ovat siellä joessa jälleen.

Viimekesänä todettuani, että kaiteet saivat olla ihmeen kauan kajoomatta ja töhertelemättä, kun olin siellä liikkuville nuorille tarpeeksi mesonnut, niin päätin valtata ne, jotta sointuisivat paremmin puiston risuaidan kanssa. Se mikään risuaita ole, vaan vanhoista heinäseipäistä tehty. Siis arvokkaampi.

Monen moni kulkija näki minut sillalla usein, joko korjaamassa, tai valttaamassa. Muutamia työtunteja ihan vapaaehtoisesti tuohon siltaan olen kuluttanut.

Ensimmäisen räntäsateen tultua jo oli nööseillä pipo tiukalla ja kaidelaudat oli tarvinnut tosi väkivaltaisesti potkia JÄLLEEN SINNE JOKEEN.

Mummolla on pitkä pinna, mutta ei loputon. Niinpä soitin poliisit paikalle katsomaan, miten tuholaiset olleet jälleen asialla.

Kun en millään jaksa ymmärtää tuollaista käytöstä. En millään.

Meille käpylehmäkauden muksuille opetettiin jo koulussa, miten mitään yhteistä ei saa rikkoa, tai hävittää, koska kaikesta vanhempamme maksavat verona osansa.

Joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta elän nyt toivossa, että kunta korjauttaa sillan jälleen ja maksattaa sen ilkivallan tekijöillä.

Ehkä tieto virkavallan käynnistä on kolahtanut, sillä nyt ei sillan pielillä ollut olutpullojen korkkeja eikä tupakan natsoja.

Saahan mummokin joskus hiiltyä, saahan?