Kun pomo kiusaa....

Mitä siitä seuraa, kun pomo on se työpaikka kiusaaja?

On tästä liki kymmenen vuotta, mutta säilyy pienenä piikkinä lihassa loppuiän, jopa niin, että kuullessani silloisen pomoni nimenkin saan edelleen paniikkikohtauksen.

Alkuun kaikki sujui ihan hyvin. Omalla toiminnallani olin saanut ihmisten luottamuksen hyvänä työntekijänä, joka myös tulee silloin, kun on sovittu.

Monet, monet navetat ja sikalat tulivat tutuiksi vuosien varrella, kuin myös emännät ja isännät. Heidän antamansa varaukseton, vilpitön palautteensa piti työvirettä yllä. Uskoa omaan ammattitaitoon maatalouslomittajana.

Aiemman pomon kanssa työlistat laadittiin sopusoinnussa ja hän otti aina huomioon sen, että minulla oli lapset melko pieniä vielä tuolloin, olin yksinhuoltaja ja synnynnäinen sydänvika rassasi heti, jos joku työ tai asia tuntui rankalta, tai aiheutti hermostumista. Kiire ja hätäily ei tullut kuuloonkaan, koska liki väistämättä siitä seurasi viikon huili sairaalassa. Pomo ymmärsi, eikä moitteen sanaa koskaan sanonut.

No, pomo vaihtui... ja siitä alkoi helvetti.

Hänkin tiesi tilanteeni kaikin puolin, mutta viis veisasi siitä. Iältään samaa luokkaa kanssani, mutta ensimmäiset kateuden oireet tulivat esiin kun hän ihmetteli, miten olen niin hoikka. Vastasin rehellisesti, että olisi hänkin, kun juoksisi kaikki ne askeleet, nostelisi, raahaisi kaikki mitä minäkin päivän mittaan joudun tekemään.

Seuraavaksi hän kulki vaklaamassa mihin aikaan kulloinkin menen töilleni, tai lähden sieltä. Enkä ollut tuolloin ainoa. Tällaiseen hän käytti omaa työaikaansa. Mittaili matkoja oman autonsa mittarilla väittäen, että olin merkannut liikaa kilometrejä. Perusteluina asiaa kysessäni sanoi, että hänellä on uudempi auto ja tarkempi mittari. Miksi sitten mittaritarkastuksessa Asconan mittari näytti oikeita lukuja. Auto piti olla tietenkin ja kun vandaalit rikkoivat Asconani parkkipaikalle niin seuraavaksi olinkin viiden vuoden vankeudessa autoliikkeen kanssa.

Edellinen pomoni oli päinvastoin joskus aina tarkistanut minulta matkan johonkin taloon epäilleensä vilppiä jonkun kohdalla.

Ehti siinä tulla työn touhussa milloin mitäkin vaivaa, joten flunssan-, tai krapulan takia en milloinkaan töistäni laistanut.

Tuli jännetuppitulehduksia, nilkka-, rannemurtumat, rytminkääntökeikkoja, keuhkotulppa ja muuta pientä kivaa. Silti pomoni väitti palaverissa lääkärin kuullen, kuinka minulla oli turhia sairaspoissaoloja. Vetosin paikalla olleeseen lääkäriin kysyen, olenko mielestäsi pitänyt turhia lomia kun itse likimain olet kaikki kirjoittanut. Lääkäri ei uskaltanut sanoa mitään, kun pomo raivosi naama punaisena. Minun kuulemma olisi pitänyt vaihtaa alaa, jos navetassaolo ei kiinnosta. Ei kiinnosta vai? Minä rakastin työtäni, eläimiä, eikä kenestäkään talon väestä minulla ollut mitään huonoa sanottavaa. Päinvastoin.

Itkien poistuin tuosta ns. palaverista, jossa paikalla lääkärin ja pomon lisäksi oli sairaanhoitaja, työsuojeluvaltuutettu ja luottamusmies. Tosin sitä ennen itsekin jo huusin pomolle ilman, että muut paikalla olleet olisivat millään lailla minua puolustaneet, vaikka tiesivät pomon työpaikkakiusaajaksi.

Nytpä pomo keksi, että hiillostetaan mut pois, vaikka lomittajista on pulaa tänäpäivänäkin. Koska jostain tuntemattomasta syystä hän oli minut kohteekseen valinnut, niin piti otteessaan kuin leijona saalistaan.

Tahtoo sanoa sitä, että työputket venyivät 12–15 päivän mittaisiksi. Yksi vapaa välissä ja ei kun taas menoksi.

Tämä ei tuottanut hänen toivomaansa tulosta, niin jatkettiin matkaa. Mitä kauempana kotoa, sen enemmän kotoa poissa matkoihin käytetyn ajan takia. Lasten kouluvapaat, syys-, talvi- ja joululomat, kesällä juhlapyhät... kaikki merkattu listaan työpäiviksi. Hän oli tietoinen siitä, että meillä lapset valittivat kun olin kaikki sunnuntaitkin töissä. Sekös pomoa haittasi, ehei, lisää hönkää pyttyyn.

On taas valitettu muutamasta talosta että olet jättänyt töitä tekemättä, mennyt myöhästyneenä.

Tällaista väitti ja luuli nujertavansa minut, mutta kun kysyin, mitkä talot? – täytyyhän mun tietää, että parannan tapani, jos olen talikon jättänyt väärälle seinustalle. Eipä noita nimiä tullut kun todellisuudessa kukaan ei ollut koskaan valittanut, päinvastoin. Sitähän pomo ei sietänyt ja tiesi, että varmasti menen talosta kysymään asian laitaa.

Totta puhuen, en tänä päivänäkään tiedä, miksi hän vihasi minua. Vihasi, tai oli hemmetin kade jostain.

Tottahan tuollainen työvauhti ajan päälle rupee rassaan. Seitsemän vuotta siinä meni, kunnes olin henkisesti puhki.

Kuvioon oli tullut avomies, joka vei minut lääkäriin. Vasta siellä tajusin, kuinka sairas olin. Aluksi kolme kuukautta sairauslomaa ja jossain takaraivossani naureskelin kuinka pomo repii pelihousunsa, kunhan kuulee.

Kului kaksi kertaa kolme kuukautta lisää, kunnes pääsin psygologin vastaanotolle. Aloitettiin terapia. Olin syvällä masennuksen kuopassa.

Seuraavaksi kuvaan astui aivoinfarkti... puhe, kävely yms. uusiksi. Kävin sairaalasta päästyäni fysioterapiassa muutaman kerran ja kun vuosi vaihtui, mentiin jo maaliskuuta. Sain kuulla, että joudun maksamaan itse koska en ole kunnan kirjoilla ollut vuodenvaihteen jälkeen. Just kiva... kukaan ei ollut muistanut minulle kertoa, että minut on pyyhkäisty kartalta.

Oma lääkäri oli laittanut eläkepaperit vetämään, koska neurologi sanoi sairaalasta lähtiessäni, että minun työni on tehty, navettaan ei ole paluuta, eikä sorvin ääreen minkäänlaiseen työhön.

En tiennyt itkeäkkö vai nauraa, kun eläkepäätös tuli melko nopeasti.

Kaiken tämän päälle kun vielä huomioidaan lonkka- ja polvikulumat, niin eipä siinä mitään.

Edesmennyt veljeni sanoi aina: – Muista systeri, periksi ei anneta, pidetään lippu korkealla, vaikka kuinka kipiää tekisi.

Sitä ohjetta noudattaen rimpuilin minkä kykenin vaivoja vastaan.

Tilanne on nyt se, että käyn edelleen harvennetuilla psygologin vastaanotolla, osaan kävellä ja puhua. Tosin aika ajoin tätäkin kirjoittaesa on tarvinnut pysähtyä miettimään sanoja. Kuten puhuessakin, ihan helpot, yksinkertaiset sanat vain häviävät yht'äkkiä johonkin.

Olkoonkin, että olen pomolle edellen vihainen, olen myös jopa – niin hullulta kuin se kuulostaakin – jopa jollain lailla kiitollinen. Ihan siitä syystä, että nyt voin harrastaa ja tehdä, mitä lystään ihan omien voimien ja kykyjen rajoissa.

Lämmöllä muistelen eläimiä ja niiden omistajia, ilman heidän hyväksyntäänsä ja tyytyväisyyttään en olisi jaksanut niitä seitsemää vuotta.

Sairastuminenhan antoi minulle aikaa olla omieni lähellä ja nyt ei kukaan kiusaa, ei pakota, ei käske.

On tämä elämä niin ihmeellistä, että olen kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä, johon saan herätä. Sairauksista huolimatta olen ihan onnellinen tänään, huomenna ja jokaisena päivänä, minkä saan elää.