Lehtitilaukset
Suomalaisesta kännykkäkulttuurista puuttuvat täysin säännöt sairaaloissa ja koulujen oppitunneilla olevaa kännykänkäyttökieltoa lukuunottamatta. Pitääkö minun yleistä kulkuneuvoa käyttäessäni jatkuvasti kuunnella minulle täysin vieraiden ihmisten selostusta hyvinkin henkilökohtaisista asioista, vaikka haluaisin keskittyä lukemiseen tai nukkua?
Tilanne ei korjaudu ennen kuin saadaan laadittua jonkinlaisia yhtenäisiä sääntöjä kännykän käytöstä. Olisi jo aika vapauttaa kännykkäkulttuurimme lapsenkengistään.
En tiedä, voiko Suomen kohdalla vielä edes puhua kännykkäkulttuurista, koska kännykkä on ollut maassamme niin vähän aikaa käytössä. Kännykän käyttöön liittyy kuitenkin niin paljon hallitsemattomuutta, että minusta olisi aika laatia sille jonkinlaiset käyttöohjeet.
Nykyään joudutaan teatteri- ja konserttiesitysten alussa jopa ilmoittamaan: olkaa hyvät ja sulkekaa matkapuhelimet esityksen ajaksi. Olisihan se ikävää, jos kesken konsertin jonkun kännykkä alkaisi soittaa Säkkijärven polkkaa.
Ei edes junamatka onnistu ilman, että joutuu kuuntelemaan samaan vaunuosastoon tulleen himopuhujan selvitystä ilmeisen läheiselle ystävälle hyvinkin intiimeistä asioista. Bussimatkalla käy samoin: joku lähellä istuva käyttää joutoaikansa kännykkään puhumiseen, vaikka minä haluaisin nukkua.
Miten yleisiä kulkuneuvoja säännöllisesti käyttävät sietävät tällaisen kännykkäterrorismin, kun minä jo muutaman matkan jälkeen olen aivan suutuksissa? Vai onko niin, että heidän korvansa turtuvat vähitellen, eli he pystyvät sulkemaan korviin tunkeutuvat äänet ulkopuolelleen? Vai käyttävätkö he korvatulppia?
Kännykän käyttäjille olisi tarjolla tällainen sääntö: puhu muiden keskellä kännykkääsi vain sellaisia asioita, jotka voit samassa porukassa häpeilemättä sanoa ääneen. Minimoi puhelut. Sivullisen kannalta ihanimmilta kuulostavat sanat: puhutaan tästä myöhemmin, moi.
Suomalaisten sanotaan olevan kansaa, joka vaikenee sujuvasti kaikilla kielillä. Kännykän käyttöä seurattuani olen eri mieltä asiasta. Menetpä mihin aikaan vaan minne tahansa kävelemään, niin lähes joka toisella yksin liikkuvalla vastaantulijalla on kännykkä korvalla. Samoin on autoilijoitten kohdalla – ja vieläpä ilman handsfreetä. Minulle on muutaman kerran sattunut nolo tilanne, kun olen moi-huudon kuultuani vastannut tervehdykseen, joka olikin luuriin lausuttu.
Toki kännykkä on monessa tilanteessa tarpeellinenkin tavara. Ostoksilla oltaessa voi tulla mieleen vaikka pöytäliinan ostaminen alennusmyynnistä, mutta kun pöydän kokoa ei muista. Yhteys kotiin tuo asiaan selvyyden. Entäs jos ratin takana huristeltaessa auto tekeekin tenän? Meikäläisen on turha edes nostaa konepeltiä. Ei muuta kuin tuttuun autonkorjaajaan yhteys. Jalkapatikalla auton luota kulkeminen kilometrien päässä olevaan kotiin ei kyllä houkuttelisi.
Sanoisinkin, että kännykkä on hyvä renki mutta huono isäntä. Moni vain on päästänyt kännykän nousemaan liian korkeaan asemaan elämässään. Olen kuullut jonkun jopa sanovan, ettei hän voi enää elää ilman kännykkää. Toivon, että ennen pitkää aletaan luoda yhtenäisiä sääntöjä kännykänkäyttäjille. On olemassa kotirauha, yörauha, joulurauha. Voisiko olla myös matkustusrauha ja rauha kännykästä?
