Lehtitilaukset
Törmäpääskynpoikasen kasvatus koti oloissa lentokykyiseksi, nuoreksi linnuksi.
Onhan tämäkin elämää. Sitä kun ei aina muista, onko menossa, vai tulossa? Etenkin, kun ryhdyt etsimään jotain tietäen, että se sinulla on, mutta kysymys kuuluukin...missä?
Kolmena päivänä jouduin etsimään yhtä valokuvaa. Ihan vain siksi, että asiasta tuli puhe naapureiden kanssa jutellessa eikä ajatus jättänyt rauhaan, ennenkuin vihdoin tänään löysin sen. Tietysti sieltä, mistä vähiten sitä osasin etsiä ja olin käynyt läpi satoja kuvia, niin irrallisia, kuin albumeissa olevia. Täällä koneella se ei ollut, sen tiesin.
Kauniina kesäpäivänä jokunen vuosi sitten soi ovikello. On se toki soinut ennenkin ja sen jälkeen, joten ei siitä sen enempää.
Avatessani oven portaalla seisoi kolme lapsukaista. Yksi hiukan isompi poika ja kaksi pientä tyttöä.
– Mitäs muksut, kysäisin, kun näin pojalla myttyisen pyyheliinan käsissään. – Onko sinua sattunut, ehdin jo pelästyä, kunnes poika tuli ihan lähelle avaten samalla varovasti pyyhemyttyrää.
– Me löydettiin tämä tuolta tieltä, poika selvitti huolestuneen näköisenä.
– Niin ja me aateltiin, että sä osaat hoitaa tän terveeks.., sanoi jo tyttökin rohkaistuneena, johon poika lisäsi, että – Jos meidän faija näkee tän, niin se tappaa sen... niin että voisitko sä hoitaa tän?
Pieni, musta linnunpoikanenhan se lapsilla siinä oli.
– Tottakai hoidan, jos vain osaan, sanoin lapsille, joiden silmät oikein säteilivät lupauksestani ja kolmikko kirmaisi omille touhuilleen.
– No niin, katsotaanpas, kuka sinä oikein olet? puhelin linnulle sisään tullessani.
– Jaaha..pienet rimppakintut näyttävät kyllä aivan haukan jaloilta... ja joo, ilmekkin näyttäisi olevan tuollainen tiukka, haukkamainen.
– Annas kun mummi tutkii vähän, ei, siivissä ei tunnut olevan vikaa, eikä mitään muutakaan. Hmm... oletkin ehkä vain pudonnut pesästä ja nyt on vähän pallo hukassa... mutta äläs huoli, kyllä me tästä selvitään, ihan totta, sinä pikkuinen.
Koska en lainkaan ollut varma, minkä linnun poikanen oli kyseessä, soitin Heinolan lintutalolle.
Ulkoisten merkkien perusteella se oli törmäpääskyn poikanen. Ruokintaohjeeksi sain naudanjauhelihasta herneen kokoisia palloja, joita piti antaa 4–5 kertaa päivässä. Ruokinta tapahtuisi niin, että nokan molempia sivuja piti silitellä, koska se nokka ei avaudu muuten ja emolintukin tekee niin. Asuinpaikaksi sopii alkuun vaikka ritiläroskakori, koska lintu nukkuukin roikumalla.
Tyttöjen roskis otettiin sitten uuden asukkaan vauvakopaksi. Pohjalle sanomalehteä ulosteita varten. Siiven mitta pitäisi olla 19 cm siinä vaiheessa, kun ryhdytään opettamaan ja kokeilemaan lentoa.
Ei muuta, kuin jauhelihapalleroita veivaamaan. Laitettiin aina päivän annos mini-grip pusseihin, joten siitä oli helppo tietää minkä verran voisi syöttää päivässä.
Tokikaan ei pesäpaikkaa laitettu lattialle, vaan pakkasen päälle, josta se voisi hyvin seurata meidän toisten touhuja.
Jonkun aikaa oltuaan se tykkäsi roikkua paidassani kuin rintakoru. Tein mitä tahansa, siinä se roikkui ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä.
Nukkumapaikkakin vaihtui ryhtyessäni yrittämään lentojuttuja.
Pieniä pyrähdyksiä ja moksis... törmäys aina johonkin.
Ihan itse se valitsi olohuoneen verhon nukkupaikakseen. Siinä se roikkui, eikä vahingossakaan ruikkinut verhoon, vaan osuma erehtymättömästi lattialla olevalle lehdelle.
Ruokkkia piti edelleen nokansivuja sivellen, mutta sinänsä ihan hauskaa puuhaa ja palleromäärääkin sai lisätä, kun koko kasvoi.
Lentämään se oppi niin, että istui sormelle liimautuneena, mutta kun äkkiä vedin kättä alas, sen oli pakko avata siivet ja vihdoin se tajus... hei, mä osaan lentää.
Törmäilyjä ei enää tullut, vaikka se sai vapaasti lennellä ympäri huoneistoa.
Välillä piti kyykistyä alta pois, kun se kurvaili mihin milloinkin. Tytöistä se oli hauskaa ja jotenkin tuntui, että hoidokki tykkäs syöksyillä tyttöjä päin, kun he aina hihkaisivat: huiih!
Kyllä sen temppuilua välillä naurettiin vattat kippurassa. Melkoinen vempula.
Hauskaa aikansa, kunnes koitti hetki, jollon se päästetään vapauteen... omiensa luo.
Lintutalosta oli ohje seurata sen lentoa ja jos vaikuttaa siltä, että se putoaa johonkin, pitää se välittömästi etsiä, sillä se ei pärjää maassa ollenkaan, koska sieltä ei saa ilmaa riittävästi siipien alle lentoon lähtöön. Mikäli näin käy, pitää viikko hoivata vielä ja yrittää uudestaan.
Menin ulos ja pienet naskalikynnet tuntuivat takertuvan tiiviimmin sormeni ympärille. Tytöt silittelivät sitä vielä ja toivottivat hyvää matkaa.
– No niin, pikkuiseni, pääskyseni, lähdepä nyt etsimään omia joukkojasi olethan jo ihan aikuisen kokoinen... Hyvää matkaa.., sanoin vielä, kun nykäisin käteni pois.
Siivet avautuivat, lepattivat ja niin koko kesän luonamme ollut lintu nousi lentoon.
Kierteli, kaarteli hetken yllämme livertäen iloisesti ja otti sitten suunnan korkeuksiin..ylemmäs...ylemmäs..yhä ylös, kunnes silmä ei enää eroittanut.
Ehti varmasti löytää perheensä ja muuttomatkalle mukaan.
Tottakai meillä oli pientä ikävä, mutta lohtuna se, että tiesimme tekevämme oikein.
