Lehtitilaukset
Raporttini - vuodatukseni - koskee meidän ihmisten välinpitämättömyyttä. Joukkovoimalla saimme lopetettua Vietnamin sodan, miksi emme voisi myös yhdessä lopettaa Irakin sotaa.
Selitän eräitä asioita:
Ja eräänä aamuna kaikki oli liekeissä
ja eräänä aamuna tulenkielet
kohosívat maasta
ahmimaan ihmisiä,
ja siitä pitäen tulta,
ruutia siitä pitäen
ja siitä pitäen verta
Rosvot toivat lentokoneita ja maureja,
rosvot toivat sormuksia herttuattaria,
rosvot toivat mustia munkkeja,
ne tulivat taivaalta tappamaan lapsia
ja kaduilla virtasi veri
yksinkertaisesti kuin lasten veri.
Tulkaa katsomaan kaduilla virtaavaa verta,
tulkaa katsomaan
kaduilla virtaavaa verta,
tulkaa katsomaan verta
joka virtaa kaduilla
Pablo Neruda: Espána en el corazón 1937
Mikään ei ole muuttunut tässä maailmassa näiden 70 vuotta sitten kirjoitettujen säkeiden jälkeen. Yhtä raadollisia me ihmiset olemme nyt kuin vuonna 1937 Espanjan sisällissodan aikana,jolloin Neruda tämän runonsa kirjoitti rakkaan ystävänsä Frederico Garcia Lorcan kuoltua fasistien luodeista. Ehkä asevarustelu on koventunut ja sotatekniikka kehittynyt, mutta rutto raivosi jo tuolloinkin - tahtomattamme, eikä meidän ihmisten tahallisesti levittämänä.
Runoilijan työ on aina rauhantyötä. Runoilija syntyy rauhasta niin kuin leipä syntyy jauhoista , kuvailee tämä maanpakoon mielipiteidensä vuoksi tuomittu chileläinen runoilija.
Neruda oli tähän aikaan suunnannut koko kirjallisen tykistönsä (muuta tykistöä hänellä ei ollut kuin kynä ja paperi) sotaa ja terrorismia vastaan. Hän taisteli sanojensa voimalla maailmanrauhan puolesta.
Missä me olemme nyt, me 1960-luvulla maailmanrauhan puolesta barrikadeille nousseet runoilijat? Uraputkessa, kantakapakassa, TV:n ääressä katsomassa Irakin nimettömiin siviileihin kohdistuvia terrori-iskuja?
Emmekö enää välitä korottaa ääntämme vääryyksiä vastaan, vai olemmeko jo niin turtuneita kaikkialta tulvivaan sodan, hädän ja nälän uutisointiin, että emme enää jaksa olla kiinnostuneita muusta kuin omasta kotoisesta turvallisuudestamme?
Ottamatta kantaa sotaa käyvien maiden oikeudesta - eikä sitä koskaan, koskaan voi olla - on meidän jokaisen noustava vastustamaan sotaakäyvien maiden fyysiset iskut maitamme ja viattomia lapsiamme kohtaan.
Tuhottu, rautakorkoisilla saappailla poljettu maa palautuu vuosikymmenien kuluessa lähes ennalleen: kukat nousevat mullasta, vilja tuhkasta, mutta sotien uhreina turhaan kuolleita lapsiamme emme enää koskaan voi saada takaisin. Itkekäämme näiden viattomien haudoilla, itkekäämme lastemme haudoilla.
