Syntymäpäivämonologi

Syntymäpäivähaastatteluissa ihmiset kertovat omista arvoistaan ja mitä ovat vuosien varrella kokeneet ja oppineet. Minkähänlainen olisi ns. antisyntymäpäivähaastattelu.

Mielilukemistani sanomalehdissä ovat syntymäpäivähaastattelut. Enkä tarkoita mitään politiikkojen ja viihdetaiteilijoiden 50-vuotislöpinöitä, vaan tavallisen kansan edustajia, joilla on varaa sanoa, mitä ovat oppineet vuosien varrella.

Näitä tavallisen kansan tervaskantoja tapaa useimmiten maakunta- ja pitäjänlehdissä. 90-, 95- ja satavuotiaat ovat eläneet ankeita aikoja. Monella on ollut aineellisesti köyhä lapsuus, sotaisat nuoruusvuodet ja kuin palkintona sinnikkyydestä, vauras jälleenrakentamisen aika. Siinä sivussa on perhe varttunut ja jollei aivan lapsesta, niin ainakin lapsenlapsesta tuli maisteri etelän virastoja miehittämään.

Monelle yhteinen tekijä on ollut kova työn tekeminen. Työ on ollut siunaus ja kirous. Se on pelastanut pahalta, mutta myös kurittanut ja pettänyt. Parasta on ollut, kun on raskasta työtä ollut, toteaa moni satavuotiaskin jälkikäteen ja toimittaja saa siitä otsikon.

Nyt ovat ajat toiset ja pitkä rauhanjakso takana. Ehkä ikäpolveni (1960-luvulla syntyneet) lausuu haastatteluissa toisin. Tai olen ikätovereistani huomannut, että isien perintö jyllää yhä ja työ on monelle, jollei elämän tärkein asia, niin top fiveen se kuitenkin pääsee.

Minua ei kukaan tule haastattelemaan tulevina tasavuotispäivinäni. Siksi sallinette, että tee sen itse. Olkoon se ns. antisyntymäpäivähaastattelu, tai oikeastaan -monologi.

Meitä oli neljä mukulaa ja minä olin kolmanneksi vanhin ja toiseksi nuorin. Meillä oli mökki ja vähän karjaa. Äiti teki kotihommia ja isä metsätöitä, kunnes viiskymppisenä särki selkänsä. Ei me lapset jouduttu paljonkaan töitä tekemään, eniten joutui tuleen meistä vanhin, sisko.

Minä juoksin pitkin kankaita, kesäisin uin ja talvisin peuhasin lumessa. Kouluissa tein sen vähän, mitä tarvittiin luokalta toiselle siirtymiseen.

Nautin jo pienenä joutenolosta ja yksinäisyydestä. Ei se ruokasangon kantaminen sian eteen ja heinien haravointi vastenmielistä ollut, mutta minä en vain pitänyt mielen keskittämisestä yhteen puuhaan. Ajatukseni harhailivat pilvissä ja kun katse hakeutui taivaanrantaan niin ei siinä kovin tarkkaan heinänkorsia haravoitu.

Sama tahti jatkui elämässäni myöhemminkin. Hommasin ammatin helpoimman kautta ja pääsihän sitä 80-luvulla töihin ilman tohtorinpapereita. Työ ei koskaan ole ollut minulle tärkeää, vain keino kuluttaa arkinen päivä ja tienata rahaa. Rahan peräänkään en erityisemmin ole ollut. Tämä yhteiskunta kyllä on. Teki mitä tahansa niin aina on joku käsi ojossa vaatimassa siitä maksua. Raha on välttämätö paha, että saa sen käden nokkansa edestä pois.

Joutilaisuus on ollut luonnollisin olotilani. Loma- ja vapaapäiväni kulutin kaupungilla haahuillessa. Jaa, tulihan tuo perhekin perustetuksi. Onneksi vaimoksi osui ihminen, jolla oli omat menonsa ja elämänsä. Lapsia siunaantui kaksi. En minä niiden kanssa jaksanut olla. Ihmislapsi on niin avuton tämän maailman edessä, että lähinnä säälin kaikkia alle kaksitoistavuotiaita. Siinähän nuo kasvoivat ihmisiksi, itseohjautuen kai.

Lapsilleni kerroin, että ei se opiskelu niin kovin terveellistä ole. Liika tieto hämmentää ihmistä ja tekee omahyväiseksi. Joutenolosta tulee mielenrauha.

Nautin kaupunkiympäristöstä. Ns. luonnosta en paljon perusta. Itikat ja ötökät saavat olla rauhassa erämaissa, ihmiselle tekee hyvää kova asvaltti ja keskuslämmitys...

Jos kaiken tämän vuodatuksen jälkeen haastattelija havahtuisi hereille ja kysyisi, mikä on pitkän ikäni salaisuus, niin vastaisin: parasta se on ollut kun tylsää on ollut. Silloin voi kuvitella ajan pysähtyneen ja elämä on (melkein) ikuista .