Lehtitilaukset
Jääkö yksityinen suru kollektiivisen surun varjoon, kun koko kansa on päättänyt jakaa omaisten menetyksen?
Kärsimys saa ihmisen liioittelemaan.
(Alexandre Dumas nuorempi)
– Estonia syyskuu 1994 (laivan uppoaminen myrskyssä)
– Prinsessa Dianan kuolema elokuu 1997 (auto-onnettomuus)
– Tehtaankadun poliisisurmat lokakuu 1997 (kylmäverinen teloitus)
– Myyrmannin räjähdys lokakuu 2002 (pommi)
– Konginkankaan bussiturma maaliskuu 2004 (liikenneonnettomuus)
– Tsunami joulukuu 2004 (luonnonkatastrofi)
– Jokelan koulukeskuksen ampumavälikohtaus marraskuu 2007 (verilöyly)
– Malagan bussiturma huhtikuu 2008 (liikenneonnettomuus)
– Mitä seuraavaksi?
Estonian uppoaminen herätteli maassamme ilmiötä, jota hienosti kutsutaan nimellä Kollektiivinen suru. Prinsessa Dianan kuoleman yhteydessä suomalaisetkin varsinaisesti oppivat (muilta), miten globaalista ja julkisesta asiasta suremisessa on kyse. Niinpä sitten osasimmekin jo pari kuukautta myöhemmin oma-aloitteisesti tuoda kynttilöitä ja kukkia tapahtumapaikalle sekä kokoontua yhteen suremaan Helsingissä tapahtuneita poliisisurmia.
Dianan kohdalla Apumiehen poika ihmetteli kovasti kollektiivisen surun mielekkyyttä, mutta Tehtaankadun tapauksen yhteydessä yhteinen suru tuntui yksinomaan helpottavalta kokemukselta. Suru on varmasti ollut ihan aitoa tuolloin, mutta vielä suurempi oli järkytys: Tappaja vapaana Apumiehen pojan entisillä kotikulmilla Apumiehen poika pelkää pahoin, että monissa tilanteissa me säikähdämme ensisijaisesti oman turvallisuutemme puolesta: Vähältä piti, etten itse ollut paikalla. Kauheaa - mitä, jos…
Tehtaankadun jälkeen Apumiehen pojan on ollut melko mahdotonta mennä mukaan yhteisiin surutalkoisiin, joihin media meitä tavallisia kuolevaisia kutsuu. Jotakin merkillistä on siinä, että vaikka ihmiset lähtevät täältä kovin eri tavoin (luonnonmullistusten uhreina, liikenneonnettomuuksissa tai toisen ihmisen käden kautta), niin mekanismi, joka tuolloin näyttävästi käynnistyy, on kiusallisen samankaltainen: Media lyö rumpua, kriisiauttajat syöksyvät hätiin, kirkon turviin on tunkua, hetkellisellä lohdutuksella on taas sosiaalinen tilaus.
Kaikki suru ei kuitenkaan ole aitoa. Paljon on mukana ns. rituaalisurua. Apumiehen pojan silmään pisti esim. Tsunamin yhteydessä se, miten hitaasti Suomessa havahduttiin tuohon Thaimaan tulvaonnettomuuteen. Ikään kuin asiantilan korjaamiseksi yritettiin kotimaahan sinkkiarkuissa palaavista suomalaisista tehdä juhlavin vastaanottoseremonioin suorastaan sankarivainajia. Usein epäselväksi jää, keiden päättäjien pitäisi tällaisissa kansallisissa itkijäisissä ikään kuin viran puolesta osoittaa tunteitaan.
Julkisen rituaalisurun ja aidon, yksityisen surun ero on siinä, että jälkimmäinen kestää menetyksen jälkeen vielä vuoden, pari, kun taas ensiksi mainittu haihtuu parin viikon päästä. Silloin mediassakin puhutaan jo ihan muista asioista. Eteenpäinhän on mentävä!
Satoja suomalaisia kuolee vuosittain liikenneonnettomuuksissa. Onko jotenkin merkittävämpi asia, että heitä menehtyy kerralla paljon? Ovatko yksittäiset kuolemantapaukset siis jotenkin merkityksettömämpiä? Yhden palstan ja parin rivin maininta riittää paikallisessa lehdessä? Kummallinen kilpailu: "Kenen elämä on tärkein, kenen kuolema merkityksellisin?"
Kun me otamme osaa toisten ihmisten suruun, meidän kannattaa kysyä itseltämme, mikä onkaan motiivimme tehdä niin. Itkemmekö itkevien kanssa ja jaammeko heidän menetyksensä ihan aidosti? Vai suoritammeko me tässä kenties jotakin? Keräämmekö me sittenkin vain irtopisteitä toisten silmissä? Kenties ensisijaisesti rauhoittelemmekin omaa levotonta mieltämme?
Suru on kuin iltataivas: se opettaa meitä tuntemaan huomisen paremmin kuin mikään muu.
(Mikael Lybeck)
