Lehtitilaukset
Erikoinen lemmikki. Rupikonna, jolle ruoka piti tuoda eteen.
Sattuipa tässä kesänä muutamana, että kukkapenkkiini oli ilmestynyt outo vieras... No, ei sikäli outo, mutta ottaessani eläimen käteeni ja yrittäessäni laittaa sen isoon vesisaaviin, sepä pelästyneenä kiipesikin kättäni myöden kuiville. Siitäpä herkesin sanomaan, että: –Siehän se kumma sammakko oot, ko et uimasilleen halaja. Vasta tuolloin havaitsin että kädessäni kyyhötti sammakko, rupi sellainen.
Siitä sitten kiikuttamaan sitä takapihalle virtaavan joen rannalle ja höpöttelin sille kaiken aikaa. –Täällä katoppas on sammakoiden paikka, eikä kuumassa kukkapenkissä. Kuumuuteen, tai siis kuivuuteenhan sie siellä kuolet ystäväiseni. Tajuutsä, veden lähellä sammakoiden kuuluu olla. Laskin käteni maata vasten, mutta eipä kaveri halunnut minnekkään mennä. – No niin, sanoin laskiessani sen rantaheinikkoon, – meneppäs nyt kotiin, ettei kaverit luule sinun kurjen saaliiksi jääneen.
Tuli aamu, nousi uusi päivä yhtä kirkkaana kuin edellinenkin. Otin kahvikuppini ja menin terassille kuuntelemaan lintujen aamukonserttia. Katselin viimeisten tulppaanien loistoa ja juuri auenneita liljojen kukintoja.
Mitä? Mitä minun silmäni näkevätkään? Ei voi olla totta!
Oli se, en minä harhaa nähnyt... samalla paikalla, kuin eilen, istui sammakko rinta ylväästi pystyssä kuin sanoen: –Hei taas!
Menin lähemmäs ja juttelin sille. –Miten ihmeessä sinä taas siinä olet? Tuohan on sairaan pitkä matka noin pienelle otukselle. Rämpiä koko talon mitta (4:n asunnon takaa), koska loikkia et osaa. Mikä ihme sinut takaisin toi tänne paahteiseen paikkaan?
Siihenpä Saku, joksi sen tietenkin nimitin, ei vastannut mitään. Laskeutui vaan rähmälleen ikään kuin odotaen jotain.
Silloin välähti! Etanoita! Niitähän penkissä riitti, siinä varmaan syy takaisin tuloon.
Hauskinta tässä jutussa on se, että herra Sakuhan ei itse etsinyt ainuttakaan etanaa, vaan mummo kaivoi kaikki mahdolliset reunakivien aluset etsien etanoita.
Sakun saalistustapa oli huvittava. Asetin etanat sen lähettyville ja heti, kun mikäkin niistä lähti lipumaan eteenpäin tuntosarvet tanassa, niin Saku rämpi todella hidastetusti lähemmäs ja NAPS, kerta lipaisu kielellä ja etana oli mennyttä kalua.
Saku viihtyi koko kesän tupakkakasvin suojissa ja aamuisin mennessäni ulos, kutsuin sitä nimeltä... ja eipä aikaakaan, kun ylväsryhtinen konna mönki kasvin alta esiin.
Noin kymmenen etanaa herra veti aamupalaksi ja kaivautui pehmeään multaan niin, että vain pää näkyi. Mikäli ei olisi tiennyt penkissä sammakon olevan, et sitä kyllä huomannut olisi.
Nyt täytyy sanoa kuin Rautavaara aikoinaan: –Tämä tarina on tosi! Todistaa sen voi Hämeenkulman päätoimittaja Kari Mustonen, koska hän kävi moista venkoilijaa katsomassa luullen asiaa ensin pilapuheeksi.
Syksyn tullen lemmikkini hävisi jonnekkin, eikä keväällä tullut takaisin odottelustani huolimatta.
Ihan konnamainen juttu...
