Uusi aluevaltaukseni

Kyllä vanhanakin voi aloittaa huimapää-harrastuksia

Aivan mahtava tunne  - on kuin olisin eri maailmassa käynyt. Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Laitoin talvivaatetusta ohjeitten mukaan kaksi kerrosta päälleni ja vielä yksi takki ylimääräisenä. Tuli hiki jo pukiessa, mutta luotin, että ei ole liikaa jos niin sanotaan.

Pikkuveli on harrastanut riippuliitämistä jo ties kuinka kauan. Itse olin vain nähnyt hienoja kuvia, kun lajin harrastajat liitävät pilvien päällä tai kohti auringonlaskua. Hintansa puolesta kallis harrastus, siksi en edes haaveile. Mutta takapenkkiläisen osa kyllä kiinnostaisi.

Nyt oli vuorossa 2-paikkainen moottorilla varustettu liidokki, ei siis varsinaista riippuliitämistä. Istuimme tukevasti turvavöissä lennon ajan. Lennokki oli avomallinen eli kypärät päähän, korvapuhelimet paikoilleen ja menoksi. Hetkeäkään en tuntenut kauhistuksen tunteita eikä hirvittänyt, vaikka pikkuveli useamman kerran varmisti.

Se hetki, kun lennokki irtoaa maasta on mahtava. Ja se hetki, kun aletaan kiemurrellen etsiä alastulotuulta on jännä tunne. Pidin katseen tiukasti suoraan edessä päin, ettei ala pahoinvointia nostamaan. Kieputus ja alastulo yhdessä oli kuin olisi suuressa Särkänniemen laitteessa. Mielenkiintoinen, mutta arvaamaton. Luotin täysin ohjastajaan, nautin vain näköaloista ja otin digikameralla kuvia koko matkamme ajan - sillä seurauksella, että sormeni jäätyivät, mutta se oli pientä.

Suuntasimme pikkuveljen mökille n. 20 km:n päähän. Jännitystä matkaan toi hävittäjälennokit, joita jouduimme odottelemaan sekä ennen matkaamme että paluumatkalla. Niitä oli ilmassa n. 30 - sotaharjoitus. Kuulin vielä, että kun kysyt lupaa nousta ilmaan, ei näy ketään, mutta kun ilmoitat odottavasi nousuun lupaa niin jopa ilmestyy hävittäjät juuri päämme päälle. Tulevat kuulemma tarkistamaan löytyykö kohde . Se voi myös kuulua harjoituksiin olennaisena osana, paikallistetaan vihollinen. Pelottelipa veljeni myös, että tiedä vaikka tähtäilevät siellä meitä, kun neljä hävittäjää rymisteli ylitsemme.

Näin oman mökkini yläilmoista ja kaikki muutkin kotiseutuni maisemat - upean näköistä. Otin kuvia sen minkä ehdin, varmaan mikään ei onnistunut, kun vauhtia oli koko ajan. Tosin lentäessä minulla oli tunne, ettei liidokkimme mene mihinkään ja kuitenkin ajoimme 80:n vauhtia.

Vihdoin kaarroimme pitkin järven ulappaa ja liuimme jäätä pitkin mökin rantaan. Paistoimme makkarat ja keitimme kahvit ja suunnittelimme sen suuremman ja hienomman mökin rakentamista sitten joskus. Odottelimme keskukselta lupaa paluumatkaan ja kaartelimme toista kautta takaisin. Tiesin jo varautua mahani elämiseen, kun aloitimme huiman alastulon kieputuksineen. Veljeni innostui myös näyttämään pari liikettä, joista hänen vaimonsa ei tykkää. En sanonut mitään, tuntui kuin vatsa heittäisi nurin, annoin itsestäni kuvan, etten pelkää mitään, vaikka oksennus olisi voinut tulla veljeni niskaan. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun oksennan miehen niskaan, ensimmäinen kerta oli joskus nuorena ja siihen liittyi hiukan juhlimista, - voi, se oli silloin kun maistoin ensimmäisen kerran viskiä, kun pojat kehuivat sen makua - mutta ei siitä sen enempää. Nyt en oksentanut tietenkään, se olisi ollut noloa. Olinhan päättänyt, että tämä mennään täysillä kun tilaisuus tuli

Olen jo pitkän matkaa yli 50. Tuntuu huikealta, että tässä iässä vielä nuppi kesti aloittaa takapenkkiläisenä upouuden harrastuksen. Luotan siihen, että digikuvat menivät pieleen ja saan sanoa niinkuin teletapit: uudestaan, uudestaan. Lupaan, että nyt ihan varmalla kuvat onnistuvat.

Vieläkin, pari päivää lennostani tuntuu, että liitelen yli kilometrin korkeudessa ja katson kun talot pienenevät allani ja kaikki kulkemani tiet näkyvät kuin suuri pitkä spagetti puitten lomassa. Kerran jopa alkoi maan vetovoima tuntua, kun kävelin kadulla, olin niin ajatuksissani kaikissa kieputuksissa ja nousuissa ja laskuissa, että vähältä piti, ettei jalka pettänyt ja olisin ollut ojassa.

Liitelemisiin