Turhia murheita, vai?

Isaskarin pojanpoika jatkaa papan etsintää

Turhia murheita, vai?

– Kenenkäs eläkkeestä tässä nyt on kyse, tiedusteli naispuolinen virkailija Kelan luukun takana ja katsoi minua tiukasti prilliensä takaa.

– Minun pappani, siis Isaskar Keturin eläkkeestä on kyse, sanoin ja huokasin helpotuksesta – vihdoin oikea paikka. Minua oli pompotettu luukulta toiselle, mutta se oli tietysti ihan omaa syytä, pitäisi ymmärtää heti mennä oikean luukun jonoon ja oikeanlainen jonotuslappu kourassa.

– Ja miksi Teitä papan eläkeasia kiinnostaa?

– Kas, hyvä ylivirkailija, asia on niin, että kukaan, siis suvun mukaan ei kukaan ole nähnyt pappaa sitten vuoden 1997, joten hänet on julistettu kadonneeksi ja tänä vuonna siitä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta, mikä on takaraja…

– Ja mitenkäs se hänen eläkeasiaansa liittyy?

– Mutta hyvänen aika rouva ykkösvirkailija. Jos hänelle on kaiken aikaa maksettu jonnekin eläkettä, niin kaikki varat täytyisi saada perunkirjoituksessa esille ja kuolinpesän varoilla vainaja hautaan ja sitten hauta...

– Anteeksi nyt, mutta mitäs te aiotte sitten haudata ja voisitteko näyttää virallisen kuolintodistuksen?

– Ei häntä vielä ole julistettu kuolleeksi, mutta...

– Siinä tapauksessa Teillä ei ole mitään oikeutta hänen varoihinsa. Palataan asiaan, kun hänet on kuolleeksi todettu ja siinäkin tapauksessa on käytävä ilmi, että olette pesänselvittäjä.

– Hetkinen, rouva pääjohtaja, voisitteko edes kertoa, onko hänelle edelleen maksettu eläkettä johonkin?

– Mikä on hänen sosiaaliturvatunnuksensa?

– Ei aavistustakaan, ei pappa tiennyt itsekään tarkkaa syntymäaikaansa, hänet löydettiin aikoinaan pärekopassa kunnantalon portailta ja...

– Jaahas, sitten en voi auttaa.

– Olkaa nyt ystävällinen, nimi on niin erikoinen ettei varmasti ole toista, yrittäkää nyt, se olisi suvulle todella tärkeä tieto

– No, katsotaan nyt, virkailija heltyi ja naputteli konettaan. – On täällä tietoa todella eräästä Isaskar Keturista, tunnus on muuten 07.07.1925-0777. Kyllä.

– Siis mitä kyllä?

– Kyllä hänelle on maksettu kansaneläkettä korotettuna rintamalisällä ja apulisällä.

– Ohhoh! Ehtikö pappa sotaankin? Ja mihinkähän sitä on maksettu, siis hänhän voi olla elossakin jossain ja tarvitsee ehkä suvun apua ja...

– Rahat on maksettu Nordean tilille ja tilin omistajan olinpaikasta me emme voi antaa mitään tietoja. Se pitää selvittää pankissa. Näkemiin, seuraava!

– Kiitoksia arvon virkarouva ja näkemiin.

Poistuin ja suuntasin kulkuni lähimpään Nordean konttoriin jossa otin taas kerran jonotuslapun ja odotettuani puolisen tuntia pääsin kassalle nätin nuoren naisihmisen eteen ja juttusille.

– Hyvää päivää, etsivä Hurja etsivätoimisto Hurja Hurjasta, (vilautin Arskalta lainaamaani poliisikorttia). Saimme kuulla, että henkilöllä nimeltä Isaskar Keturi on tässä pankissa tili. Teillä on siis hänen osoitetietonsakin. Minulla on valtuudet etsiä kyseinen henkilö. Tässä on hänen sosiaaliturvatunnuksensa.

– Jaahas! Jälleen kerran!

– Mitä ihmettä, onko siis…?

– Voi voi, häntä on kyselty jo monen vuoden ajan aina silloin tällöin, useampikin perintätoimisto ja poliisikin eikä tämä ole ainoa konttori Helsingissä saati sitten koko maata ajatellen. Nyt on ollut lähes vuoden tauko. Meitäkin täällä tämä asia kiinnostaa kovasti, onhan kyseessä jonkinlainen kuuluisuus. Juu, on meillä osoite, tällä hetkellä se on Rovaniemen postitoimistoon, siis Poste Restante. Viime vuonne se oli Iisalmeen ja sitä edellisenä Poriin, taisi olla Tukholmaankin joskus.

– Jaahas, vai sellainen osoite, siis asiakas noutaa sieltä postinsa, mutta hänen todellinen osoitteensa...

– On ihan missä vain, vaikka Ounasjoen sillan alla.

– Kiitoksia kovasti ja näkemiin, anteeksi että vaivasin.

– Hei vain ja menestystä etsintöihin.

Poistuin hivenen masentuneena ja lähdin kävelemään kotiin. Sillan alunen oli tyhjä lukuun ottamatta Sepeä, joka yksin istui nuotiolla ja ruokki liekkejä pikku oksilla, niin että tuli juuri ja juuri pysyi hengissä. Sepe on kuulemani mukaan entinen Help-lehden toimittaja, eläkkeellä nykyään.

– Kyllä mua sitten eilen nauratti, kun kuuntelin Arskan juttua, Sepe aloitti heti kun sain takapuoleni kivelle nuotion ääreen.

– Siitäkö turkkimuijasta uudella Bemarilla? Mitäs huvittavaa siinä oli?

– Just siitä, arvaas muuten, missä Arska on? Juu, se meni kotiinsa kylpyyn ja vaihtamaan vaatteita. Nääs, sillä on kaksio Töölössä ja vaimo siellä hoitelemassa kotihommia, se on vielä ansiotöissä, joku virkailija kaupungintalolla. Siis kaverilla ittellään ei olis mitään syytä hakea ilmaisia ruokakasseja mistään, sen eläke on ainakin tonniviissataa käteen joka kuukausi ja akka saa palkkaa käteen yli kakstonnia, sehän meikää nauratti. Niitten tenavatkin pärjää hyvin, poika on Lontoossa ja tytär Australiassa, myy muuten Rollseja.

– Miksi helkkarissa se sitten viittii täällä viettää aikaansa..?

– No kato, sille kävi aika pitkäksi, mitä helkutin tekemistä entisellä hyväkuntoisella poliisilla on pienessä asunnossa kerrostalossa varsinkin kesäaikaan? Se keksi tämmösen jutun. Katoppa, joku rupee ryyppään ja joku toinen himolenkkeilijäksi ja kolmas hankkii jonkun duunin vaikka puhelinmyyjänä, jotta sais aikansa kulumaan tota noutajaa odotellessa ja sitten on kaikenlaisia keräilijöitä ja kirjailijoita. Jotkut rikkaat ne matkustelee ja asuu puolet vuodesta Espanjassa. Mutta ei se aika aina kulu hääppösesti sielläkään.

– Jahas, en olis arvannu ongelmaksi. Mä en yleensä tee mitään, mutta hyvin on aika kulunut.

– Se onkin tottumiskysymys. Kun on mukulasta asti tehnyt töitä kahdeksan tuntia ja enempi päivässä, niin ei sitä millään tahdo oppia vapaalle, jos taas on laiskotellut kakarasta asti, niin...

– Just, ymmärsin, aivan pelkästä laiskottelusta minun tapauksessa ei voi puhua, työn välttely on varsin vaativaa puuhaa ja usein hyvin rasittavaa, jopa raskaampaa kuin se välteltävä työ olisi. Se kysyy myös aivoja, jotka ovat koetteella päivittäin. Jos vain tuntisit tarkemmin minun mummuni, niin…

– Juttuja oon kuullu, mutta annas jo syötävää siitä kassistasi ennen kuin nuotio hiipuu kokonaan.

Olin vuorostani käynyt hakemassa avustuspussin ja syödä puputtanut kotimatkalla sieltä paahtoleivänpalasia useampia – niin kuivaa sapuskaa kuin ne ilman levitettä ja juotavaa olivatkin. Lenkkimakkaraa ei nyt ollut, mutta iso pötkö lauantaimakkaraa ja siitä leikkasimme palasia ja paistoimme nuotiolla. Päivä oli siis sapuskapuolen osalta ihan OK. Kunhan Arska palaisi, olisi syytä keskustella taas papan asioista. On se vaan ollut melkoinen ukko, monen kirjan väärti ja elokuvankin ja aina vaan se kiinnostaa viranomaisiakin. Olisi kai ihan syytä olla ylpee, olenhan ihan lähisukua, tiedä mitä minustakin vielä isona tulee, geeneissä kyllä löytyy.