Lehtitilaukset
Miksi elämästä pitäisi ottaa ilo irti? Eikö ilon juuri pitäisi kuulua elämään?
Pakinoitsija Ollin pakinoissa seikkaili puoli vuosisataa sitten muuan mustapartainen mies, sellainen kummallinen kiukkuinen pikku-ukkeli, joka sai aina päähänsä kaikenlaista. Kuten kerran sen, että hän päätti tulla uudeksi ihmiseksi, joka on ystävällinen ja hymyilee kaikille. Vaan kuinkas sitten kävikään? Pari otetta pakinasta:
”Mustapartainen hymyili talonomistajalle.
– Minulleko nauratte? – Hymyilin. – Vai niin. Ja kahden kuukauden vuokranne maksamatta! Ja vielä kehtaatte nauraa, kun en ole saanut sitä perityksi! Sanon teidät irti! Ja kyllä sekin nyt tiedetään, kuka viime yönä on rikkonut alaoven lukon. Talonmiehen vaimo sanoi, että tulitte portaissa vastaan, hymyilitte sillä tavalla, että kyllä arvaa, kuka on syyllinen. Ja siitäkin saatte vielä laskun!
Pakinan loppupuolella mustapartainen hymyili kadulla vastaan tulevalle vaimolleen, joka huusi: – Mitä sinä hymyilit? Et tietysti tuntenut minua. Luulit joksikin toiseksi naiseksi! Vai on sinulla tapana hymyillä kadulla vieraille naisille! Vai sillä tavalla Kyllä minä…
- Minä en enää uskalla hymyillä muuta kuin kiviseinälle, mutisi mustapartainen ja kääntyi päin seinää.
- Vai niin, tietysti! Luulette kai olevanne kovin älykäs? Kuin lato se on tietysti! Sopii nauraa, hah hah, kaikelle uudelle, mitä ei ymmärrä, kun on moukka! Moukka, sanoi tuttava arkkitehti, joka oli piirtänyt sen talon, johon kuului seinä, jota päin mustapartainen hymyili.
Tämä oli totisesti liikaa mustapartaiselle miehelle, joka päätti vielä kerran muuttua uudeksi ihmiseksi, sellaiseksi, joka ei hymyile koskaan.
Ai, mutta eihän siinä ole mitään uutta: Hymyttömiä ihmisiä on ympärillämme pilvin pimein. Et kai sinä, lukijani, vain ole tosikko? Muistatko, milloin viimeksi nauroit vedet silmissä, vatsaasi pidellen, ihan linkussa, tuolilta pudoten? Suosittelen. Nauru nimittäin pidentää ikää, etenkin silloin, kun ei satu tukehtumaan nauruunsa.
Meillä on yhteiskunnassamme paljon sääntöjä, jotka pyrkivät estämään ilomme: on monia asioita, joille ei sovi nauraa, ne ovat tabuja.
Ja vääriä paikkojakin nauruharjoituksille löytyy. Kun vaikkapa bussipysäkillä kerrot itsellesi aamutuimaan sellaisen vitsin, jota et ennen ole kuullut ja alat siinä yksiksesi nauraa rätkättää, niin mitä tapahtuu? Sen sijaan että ne muut pysäkilläolijat yhtyisivät nauruusi, ne alkavatkin kaivella kännyköitään soittaakseen valkotakkiset paikalle.
Sananlaskutkin on valjastettu salaliittoon ilontappamistarkoituksessa: ”Mies ei itke. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Jos aamulla nauraa, niin illalla itkee. Itku pitkästä ilosta, pieru kauan naurannasta”. Revi siitä sitten huumoria.
Vielä kun sekaan heitetään vähän uskontoa, niin eiköhän se hymy siitä jo lopullisesti kuole?
Vielä mitä!
Muinaisilla egyptiläisillä oli käsitys, että kuoleman jälkeisellä matkalle pääsyn ratkaisevat Osiris-jumalan tekemät kaksi kysymystä, joita pidettiin saman asian eri puolina:
1) Loitko elämään iloa?
2) Tunsitko itse iloa?
”Ellei meidän Herra Jumalamme ymmärtäisi leikinlaskua, niin enpä tahtoisi minä taivaaseen”, totesi uskonpuhdistaja Martti Luther aikanaan. Huumori oli Jumalan lahja miehelle, jonka täytyi koota helvetit ja taivaat sieluraukkaansa. Huumori on avartuneitten sydänten saama kumminlahja ja usein sanan syvimmässä mielessä ahdistusten ja kyynelten ahjossa valettu.
Huumori on sitä, että ihminen voi hymyillä kaikesta elämän kenkkumaisuudesta huolimatta, suorastaan kyynelten läpi. Oikea huumorin sydämenlyönti on rakkaus. Parhaimmillaan huumori varjelee ihmisen henkistä terveyttä.
Lutherkin tiesi, että oikea asenne on tärkeä: Surullinen sydän näkee kaiken surullisena, iloinen sydän taas iloisena. Huumori on kuin polaroidut rillit, jotka taittavat kovan auringonvalon kaikkiin sateenkaaren väreihin. Elämä voi olla kovaa, mutta huumori tekee sen ainakin värikkääksi.
