Mummeli mukkelis makkelis

Sarjassamme hauskoja kommelluksia...

Mummoni ei voi nukkua öitään kunnolla ellei ole muutamaa seteliä kukkarossa tai tyynyn alla. Tulee kuulema ihan kerjäläisen olo ja unetkin ovat sitä luokkaa.

Odotan aina että mummo pyytää jotain automiestä kuskiksi, varsinkin näin talvella se olisi tuhat kertaa helpompaa kuin työntää mummoa pyörätuolissa. Kaikki tiet eivät ole kunnolla aurattuja.

Aikani odoteltuani, noin pari viikkoa, kyllästyn ja lupaan jaksaa työntää. Mummoni painaa noin 100 kg, en tiedä tarkkaan, mutta niin me taas lähdettiin seikkailemaan. Pakkasta oli aamulla ollut –15 astetta ja nyt vain –5, joten uskalsimme ulkoilmaan. Koska haluan välillä kuntoilla, työnsin reipasta vauhtia, alkumatka olikin hyvin aurattu. Ylämäessä mummo aina puhkuu kaverina aivan kuin se auttaisi ylösmenossa. Yritän punnertaa ylös asti vaikka mummon puuskutus ja edestakas heijaaminen meinaa naurattaa niin paljon etten tahdo päästä perille. Hiekoitus pelaa kuitenkin eikä vielä ole kuin yksi yritys mennä ojaan, sen sain pysäytettyä.

Koska haluan olla myös aina tavoitettavissa oleva äiti, vastasin kännykkääni kun tyttö halusi kertoa päivän tapahtumat toiselta puolelta Suomea. Puhuin ja työnsin, vastailin välillä mummolle, sekä yritin väistellä lumikokkareet ja koirien kakkareet. Matka meni joutuin.

Juuri kun pankki jo häämötti ja mummo ehti sanoa tämähän mäni noppeesti, se tapahtui! Tuli luminen pehmeä kuoppa keskellä tietä pyörän alle, minä jatkoin puhumista kännykkään ja mummo lentää kaarena nenä edellä lumeen, aivan kuin yrittäisi kuperkeikkaa, niin vauhdikasta ja pehmeän näköistä se oli. Mummolla on huonot nivelet eikä kuperkeikassa juurikaan polvet taivu, oli kuin nukke lentäisi ja jäi siihen asentoon pylly pystyssä ja nenä lumessa.

Olin jo sulkenut kännykkäni nopeasti kesken lauseen. Yritin tosissani pidätellä nauruani, autoin mummoa parhaani mukaan mutta ei minusta juurikaan apua ollut. Minulla tuli vesi silmistä nauraessani vaikka kuinka yritin olla pokkana ja totinen. Niin yritti mummokin, naurun tyrskähtelyjen lomassa hän kontallaan lumessa piti saarnaa ettei toista kertaa lähde minun kyytiin ja nyt se puhelimeen puhuminen saa loppua. Pidättelin jo hengitystänikin, kun nauru ei ottanut loppuakseen. Yritin turhaan käyttäytyä kuin huolehtiva tytär.

Kauheaa, mitä ne ihmisetkin ajattelevat kun mummo kampeaa yksin ylös jaloilla, joilla ei pääse ylös ja minä vaan hekotan vieressä. En tietenkään hekottanut enää, mutta vesi valui silmistä ja yritin rauhoittua. Kaikki voimansa ponnistaen mummeli kampesi kuin kampesikin itse itsensä ylös ja istumaan. Se kauan odotettu pankkireissu oli kuitenkin päällimmäisenä mielessä koko ajan.

Sen jälkeen vielä kauppareissu ja kukkakauppaan ja vielä kahville. Hyvin ansaitun viinerin jälkeen mummo muisti paluumatkalla monen monta kertaa tokaista ettei ole ennen tuollaista kyytiä saanukkaa ja kylläpä oli menoa.

Uskallankohan minä enää huomenna mennäkään mummon kaveriksi? Taidan visusti ja viisaan näköisenä istua suoraan ompelukoneen ääreen ja vaihtaa aina puheenaihetta mummon lapsuuteen ja nuoruuteen, niistä hän jaksaa ja haluaa yhä uudelleen kertoa eikä pieneen hetkeen muistuta minua kuperkeikastaan.