Ikuinen haavematkani Islantiin

Jo noin 10 vuotta olen suunnitellut – nyt toteutan vaikka pitäisi asua kuukausi teltassa.

Kun lapset olivat pieniä, tein haavematkoja Islantiin. Lasten kouluiässä pyysin heitä aina tekemään tutkielmat ja esitelmät Islannista, että saisin lisätietoa ihanasta maasta. Joskus onnistuinkin pyynnöissäni. Lukiolainen teki hienon tutkielman päätyönään. Lapset innostuivat vuosien varrella asiasta ja seuraavat nyt innolla pääseekö äiti vuodeksi Islantiin niin kuin on haaveillut. Nyt haaveeni tosin on kutistunut kuukaudeksi, oikeammin 5 viikoksi.

Olen viiden lapsen yksinhuoltaja ja työtön ja ollut kotiäitinä suurimman osan ajastani niin että matkat ovat todellakin olleet vain haaveita.

Mutta ei enää. Aion toteuttaa suuren haaveeni ja kävellä viisi viikkoa Islannissa ja todellakin yöpyä teltassa. Toivottavasti Islannin hevoset ja kaikkialla liikkuvat lampaat eivät tallaa minua jalkoihinsa. Enkä minä osaa puhua islantia, en oikeastaan englantiakaan. Mitenhän minä siellä pärjään? Sanoin lapsille että kirjoittakaa äitille sanakirja valmiiksi jossa on tärkeimpiä lauseita, esim. Saisinko maitoa? – kun menen kauppaan. Ja: Onko tämä 1-tie? Islannin ympäri kulkee i-tie, suunnittelin että kuljen sitä pitkin rinkka selässä. Reykjavikin lähellä olisi kyllä vaellusreittejäkin, voin myös mennä sinne vaeltamaan.

Ostin jo lentoliput netistä. Nyt on passi hankittu. Seuraavaksi on matkavaluutan hankkiminen. Minulla on ollut koko talvi aikaa kerätä matkamuonaa. Ravintolisä on tärkeä ja tietyt vaelluksen perusjutut. Niihin voi paikan päällä lisäillä maan omia aineksia. Oikein odotan tosissani tulevaa ensimmäistä ulkomaanmatkaani. Se on ensimmäinen porras omaan itsenäiseen elämään kun olen saanut lapseni jo lähes aikuisiksi kaikki. Toinen porras on sitten toinen matka Islantiin, sitten aikanaan.

Oikeastaan Islanti on jo niin tuttu paikka vuosi sitten hankkimani netin ansiosta, että menen aika luottavaisella mielellä. Mutta onhan se iso asia, koska en ole matkustanut koskaan missään ulkomailla. Ja kotiäiti lähtee vielä yksin rinkka selässä. Varmaan teen sellaisen yksinäisen pyhiinvaellusmatkan samalla, kun en osaa puhua kieliä. Kävelen ajatuksissani mietteliään näköisenä ja nautin luonnon rauhasta, tosin vakaasti 1-tietä seuraten. En uskalla poiketa siltä tieltä etten vahingossa kiehuvaan lähteeseen astu. Tuo pyhiinvaellusmatka-ajatus on ollut mielessäni jo kauan, Espanjan suunnassa taitaa olla se pitkä, siihen tarkoitukseen tehty vaellusreitti, 700 km pitkä. Mutta kun en halua lämpimässä maassa vaeltaa niin yhdistän senkin haaveeni Islannin reissuuni.

On hienoa suunnitella ja matkata, haaveissa kaikki on mahdollista, olen huomannut sen. Työttömälle se on halvempaakin. Ja kotiäitinä se on ollut unelmien matka vaikka tekisikin sen kotona keskiyöllä hiljaisena hetkenä kun lapset nukkuvat. Aamulla herätessä tuntuu että on todellakin käynyt Islannissa. Kaikki jäävuoret ja laava-aukiot, huonot tiet ja lunnin kuvat pyörivät mielessä. Islanninhevoset laukkaa harja hulmuten ja lampaat valtaavat tiet. Jossain myllyää tulivuorten uumenissa kiehuva koitos odottaen ulospääsyä. Lämpimät uima-altaat, joita löytyy pienistäkin kylistä, ovat ehdoton suosikkikohteeni.

Ehkä vielä rohkenen Apu-lehdelle ehdottaa että olen niin hyvä reportterikin ja osaan kyllä matkan varrelta kirjoitella kuulumisia (en ehkä osaa kysyä neuvoja missä on lähin netti, onkohan siellä kirjastoissa nettiä??) ja tehdä mahtavan reportaasin kotiäidin unelmien täyttymyksestä. Täytyykin laittaa sanakirjaan kysymys: -Missä on kirjasto? Ja kirjastossa kysyn: -Missä on netti?

No vielä on aikaa suunnitella, ehkä se sitten lähempänä alkaa jännittämään mihin sitä on menossa. Mutta ei vielä. Näen mielessäni vain oman uneni, jonka olen nähnyt jo kaksi kertaa. Lennän (kuin lintu ) kaartaen läpi vuorisolan, siellä on muutama asumus rinteillä ja keskellä solia on upeaa turkoosia vettä jota kohti lennän. Siellä perillä odottaa minun oma turkoosinen pieni lampi jonne suuntaan, siihen minä aina olen herännyt, siis ne kaksi kertaa kun olen sen uneni nähnyt. Kolmas kerta varmaan onkin sitten todellisuutta, lennän tosin Icelandairilla.

Aineistoa minulle on kertynyt jo iso mappi täyteen. Sitä on mukava lukea aina kun tulee ikävä Islantiin. Olen kerännyt sinne matkaesitteitä, lasten esitelmiä, kuvia Islannista, lehtijuttuja ja tietenkin valokuvia Islannin hevosista ja omista lapsistani kun he äidin unelmaan eläytyen ovat käyneet Islanninhevosia silittelemässä. Samoin minulla on kuvia lasten issikkaratsastusretkestä. Ne tuovat haavematkaa aina lähemmäksi ja yhdistävät äidin unelmat lasten todellisuuteen.

Kerran jo tapasinkin islantilaisen naisen, en kunnolla kuullut kun hän tuli silittelemään meidän samojedia, luulin kuulleeni että hän on islamilainen, täytyi oikein kysyä uudelleen ja vielä kolmaskin kerta että mistä olit. Mutta kuultuani oikein hän olikin jo meillä parin päivän päästä kahvilla ja tutustuimmekin kunnolla.

Myöhemmin olen ollut Islannin Suurlähetystöönkin yhteydessä kun uusi Islannin kirja oli loppuunmyyty ja he olivat sen painattaneet. Kysyin mistä sitä saa ja sainkin paluupostissa kirjan ja kortin lähetystöstä, arvaatte varmaan että olin onnellinen. Ja vielä ilman mitään kuluja. Netin kautta tilasin Islannin sanakirjan ja cd-levyn jossa opastetaan sanoja. Muka itseopiskelen. Osaan jo kyllä ja ei ja kahvi ja missä on pankki? -lauseenkin. Hidasta on. Kieliopista en ymmärrä höykäsen pölähdystä mutta yritän. Ehkä on parempi keskittyä vain pariin sanaan. Tai todellakin tehdä vain pyhiinvaellusmatka ja olla puhumatta. Siihen tarvitsen vielä Islannin karttoja, ne ovat nyt haun alla.

HAAVEISSA KAIKKI ON MAHDOLLISTA. Unelmat ovat ilmaisia. Aina kannattaa unelmoida, ei sitä koskaan tiedä milloin asiat loksahtavat paikoilleen ja unelmien toteutus voi alkaa.

Ja sentään liput on jo hankittu ja viisi viikkoa aion siellä kävellä. Suunnittelin että käyn suihkussa niissä ihanissa putouksissa ja jos en jaksa kävellä jonain päivänä niin istun jonkun vuoren päällä ja joogaan, mietiskelen. Tai vuoren reunamilla, ehkä 20 kilon rinkkaa ei jaksa sentään vuorten päälle raahata. Ja kirjoitan sitä suurta reportaasia josta Apu-lehti maksaa suuren summan. Otan myös mukaani oman käsikirjoitukseni, joka on kohta 8 vuotta odottanut toteutusta. Olen huomannut että maisemanvaihdos auttaa keskittymään olennaiseen. Asiat näyttävät aivan toisenlaisilta kuin kotona samojen seinien sisällä. Ja varsinkin jos välimatkaa on 2000 km.

Älkää koskaan luopuko unelmistanne. Ne saattavat joskus toteutua.