Lehtitilaukset
Sinutkin on jo tuomittu. Päätös on tehty sinua kuulematta ja salamannopeasti, kiitos ennakkoluulojen. Aiotko valittaa tuomiosta? Hyödyttääkö se mitään?
Koirat haukkuvat ihmistä, jota ne eivät tunne, sanoi kreikkalainen viisas jo 500 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Ihan yhtä hyvin koiran tilalla voi olla louskuleukainen ihminen. Ja ihmisten ennakkoluuloja on paljon vaikeampi murtaa kuin koirien. Albert Einstein sanoi omasta kokemuksestaan, että on helpompaa särkeä atomi kuin ennakkoluulo.
Ennakkoluulot elävät ja voivat hyvin missä ja milloin vain: eri rotujen välillä, maalaisten ja kaupunkilaisten välillä, herrojen ja työläisten välillä, eri puolueiden kannattajien kesken ja eri tavalla uskovien ja ajattelevien parissa. Erilaisten vaalien alla on helppo nojautua ihmisissä asuviin ennakkoluuloihin. Ei vastakkainasettelun aika sittenkään vielä liene ohi, vaikka viime eduskuntavaaleissa meille niin uskoteltiinkin.
Sodat oikeutetaan omien kansalaisten mielissä kiihottamalla ennakkoluuloja muita kansoja kohtaan. Ennakkoluulojen paras kasvualusta löytyy varmimmin sieltä, missä ei ole lainkaan luottamusta ihmisten välillä.
Ennakkoluulo on tietämättömyyden lapsi. Ja jos tietämättömyys on ennakkoluulon au-äiti, niin pelko on sen isä, vaikka ei tunnustaisikaan lastaan. Näin on helppo rakentaa toisista ihmisistä vaikka millaisia viholliskuvia.
Suomen kielen Ennakkoluulo-sanaa vastaa esim. ruotsissa, saksassa ja englannissa termi Ennakkotuomio. Ihminen tuomitsee toisen ihmisen tai ryhmän hutkien, ei tutkien. Tähän varmasti perustuu osaltaan myös juorulehtien kasvava suosio omassa maassamme: on niin mukava lukea toisista ikäviä asioita.
Tuomio voidaan juridisessa mielessä kumota uudella päätöksellä tai armahduksella, mutta ennakkotuomiota, ennakkoluuloa, ei yleensä koskaan. Se jää kyseisiin ihmisiin pysyvästi kuin polttomerkki, sillä ennakkoluuloon ei pysty järki, ei asiallinen selitys. Itse asiassa selittelyt vain pahentavat asiaa. Ennalta määrätty tuomio on juurtunut syvälle ihmisen tunnemaailmaan.
Ennakkoluuloinen ihminen on järkyttävän sokea todellisuudelle. Kyse on siis varsin vakavasta asiasta, mutta kevennetään tähän lopuksi vähän. Kerron tarinan ylivarovaisesta nunnasta.
Eletään 1980-luvun alkua. Nunna oli asunut jo jonkin aikaa Perun pääkaupungissa Limassa. Hänelle tuli virkasisar kylään. Tämä vieras nunna tahtoi lähteä iltapäivällä ostoksille markettiin, jolloin kokenut emäntä huomautti: ”Olekin varovainen busseissa ja ostoskeskuksessa. Ennen kuin arvaatkaan, sinulta kahmaistaan rahat, käsilaukku ja kello. Ota kello pois ranteesta, pane se käsilaukkuusi ja pidä laukku tiukasti kainalossasi”.
Näine opastuksineen nunna lähti liikkeelle. Bussi oli tupaten täynnä niin kuin aina. Nunnan oli puskettava itsensä sisälle, koko ajan tietoisena ympärillään mahdollisesti häärivistä rosvoista. Kun bussi nytkähti liikkeelle ja sisar piteli käsivarttaan ylhäällä Tarzan-tangossa pysyäkseen pystyssä, hän huomasi oman kellonsa tungoksessa häneen nojaavan nuoren miehen ranteessa.
Kauhuissaan havainnostaan, ettei hän varoituksista huolimatta ollut pystynyt välttämään varasta, ja hurjistuneena miehen häpeämättömyydestä hän parkaisi: ”Sinä varastit kelloni, anna se heti takaisin ” Samalla nunna vetäisi kynän laukustaan ja tökkäsi sillä nuorta miestä poskeen. Reaktio oli nopea. Mies oli pelästynyt nunnan aggressiivisuutta ja luullut englantia ymmärtämättömänä, että tämä halusi ostaa hänen kellonsa. Niinpä mies heti otti kellon ranteestaan ja antoi sen nunnalle.
Sillä välin bussi oli tullut pysäkille ja nunna huomasi pääsevänsä suorin tein pois rikospaikalta. Hänen ainoa tavoitteensa oli painua takaisin ystävättärensä luo. Yhä edelleen hän puristi tiukasti kelloa nyrkissään ja ystävätär kysyi: ”Taivaan tähden, miten se roisto pääsi sinun kukkarollesi?” ”En tiedä”, kuului epävarma vastaus. Sitten sisar avasi laukkunsa ja katso, hän löysi kellonsa huolellisesti kätkettynä muistivihkojen ja papereiden joukkoon. Tyrmistyneenä hän huusi: ”Hyvä Jumala, nyt minulla on kaksi kelloa – ja toisen niistä olen itse varastanut ” Hänen ylivarovaisuutensa oli tehnyt hänestä itsestään varkaan.
Joskus taidamme pelätä ihmisiä enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Ehkäpä kyseinen sisar, mennessään seuraavan kerran ostoksille, panee kellon kumpaankin ranteeseensa siinä toivossa, että edes toinen niistä varastettaisiin.
