Vanhusten yksinäinen elämä

Vanhusten yksinäisistä päivistä. Jakakaa niitä vielä kun voitte.

Olen etuoikeutettu ihminen, olen saanut koko syksyn ajan viettää vanhan äitini kanssa unohtumattomia tunteja ja hetkiä. Olemme saunoneet yhdessä, tehneet ruokaa, leiponeet yhdessä, muistelleet menneitä – tai oikeammin minä kuuntelen ja äitini muistelee –, laulamme paljon – toinen voi jatkaa siitä mistä toinen ei muista sanoja –, suunnittelemme yhdessä päivän tapahtumia ym. Äidilläni käy kotihoitaja joka aamu. Nyt myös kotisairaanhoitaja on käynyt kahden kuukauden ajan. Fysioterapeutti on tehnyt 15 kertaa kotikäynnin ja hieronut – josta minä tietenkin otin mallia ja olen muutaman kerran jo leikkinyt hierojaa.

Joskus päiväsaunan jälkeen äitini tarjoaa minulle saunaryyppyä, laitan korkillisen kahvin sekaan ja jatkamme juttua.

Nyt meillä on joulun valmistelut täydessä käynnissä, löysimme noin neljä vuotta kadoksissa olleet joulukoristeet varastosta, samoin kuin noin neljä vuotta sitten ylähyllyille muutossa nostetut jouluvalot, ne koristavat nyt ikkunoita. Yhtenä iltana äiti oli itse koristellut esiin nostamani muovikuusen, siitä on jo monta viikkoa aikaa. Kuten huomaatte olemme molemmat todella jouluihmisiä.

On etuoikeutettua saada viettää aikaa hänen kanssaan, kuunnella kuinka juttua riittää, opetella tuntemaan oma äiti uudelleen. Asuin montakymmentä vuotta poissa täältä, nyt muuttoni jälkeen tunnen joka päivä konkreettisesti miten lapsuus ja kaikki muu on tässä hetkessä. Tosin kaikki tulee paljon hitaammalla temmolla, mutta tulee kuitenkin. Juttelut, ruokailun järjestäminen ym. On laitettava itse itsensä sille samalle akselille hetkeksi, unohtaa kiire ja asettua vaikka sohvalle ettoneelle siksi aikaa kun äiti ummistaa vähän väliä silmänsä.

Meidän yhteinen harrastuksemme on kirpputorilla käyminen, siellä meillä voi mennä kaksikin tuntia, kahvitellaan lomassa ja jatketaan taas etsimistä. Meillä on molemmilla kaapeissa liikaa tavaraa, se ainakin yhdistää meitä. Mutta sitä onnen ja ilon tunteita, sanoja, huudahduksia kun äiti löytää hyväkuntoisen kattilan jonka voi pestä puhtaaksi tai vanhan tyynyliinan joka on kuin uusi, sitä on ilo seurata. Ja kotimatkalla muutetaan aina eurot markoiksi että kuinka paljon tällä kertaa meni, aina äiti muistaa sanoa: niin vähän, ei olis kaupasta saanu mittää sillä hinnalla.

Ajattelen usein kun äiti nukahtaa melkein kesken lauseen, viimeiset sanat tulee mutisten ja häipyen jonnekin unen horrokseen, – pyörätuolissakin voi ottaa nokkaunet – ajattelen vanhuutta kauniina, herkkänä ja särkyvänä asiana. Ajattelen myös mitä muut menettävät näistäkin hetkistä kun eivät näe tai koe.