Lehtitilaukset
Mielenkiintoista seurata, miten kiekko vie miestä.
Pidän itsekin lajista, jossa mailalla saa jäästä tukea pysyäkseen pystyssä. Kiekon musta väri helpottaa sen hakemista lumipenkasta. Kiekon hukkuminen lumeen estyy kaukalolla, mikä on melko hyvä keksintö tällaiselle, joka ei osaa jarruttaa. Mutta mikäli onnistuu – tahallaan tai vahingossa – lämäyttämään kiekon hienoon ilmalentoon, saa pelätä kanssaihmisten hiusten puolesta. Ja lento päättyy mitä todennäköisimmin kaukalon reunan ulkopuolelle, lumikasaan.
Pelailu on hauskaa niin kauan, kun muut eivät tule liian lähelle ja väistävät mikäli ajaudumme törmäyskurssille. Todennäköisesti jäässä oleva rosoinen kohta osuu terän alle juuri silloin, kun katseen jaloistaan irrottaa. Kun tuntuu siltä, että nyt jos lyön, kiekko osuu maaliin, luultavasti maila ei silloin osu kiekkoon.
Keskittymistä vaativana lajina ja hyvin mukaansatempaavana ajanvietteenä tämä voittaa mennen tullen tasaisen tappavan tasapotkuisen kentän ympäri luistelun. Mutta miltä laji näyttää, kun keskittyminen on tuhatkertainen tavallisen tallaajaan verrattuna, ja kiekon tavoittelusta jopa maksetaan?
Hyvin vähän penkkiurheilua harrastaneelle ensimmäiset ilman television välitystä nähdyt ”oikeat” jääkiekko-ottelut ovat elämys sinänsä.
Näyttävät sisääntulot paikalliselle, isännöivälle seuralle ja pienimuotoiset vastustajan esittelyt. Peli alkaa, eikä lie yllätys, että paikallisen seuran fanien kannatushuudot kaikuvat peittäen alleen muutaman, toiselta puolen maata saapuneen fanin vastaukset.
Miltä peli sitten näyttää kun tietää, että tarkoitus on saada kiekko mahdollisimman monta kertaa häkkiin, hyvin topatun maalivahdin, ”moken” taa? Kun ei tiedä kaikkia sääntöjä ja paitsionkin merkitys on enemmän kuin hukassa.
Miltei pelin alussa kiekko lentää katsomoon suoraan pikkutytön päähän. Voi vain arvailla kuinka lujaa se kolahtaa, kun rautaa irvistellen nostaneet raavaat miehet laukovat. Uusi kiekko jäälle ja peli jatkuu. Harvahampaiset pelaajat pyllähtelevät kentällä kuin pikkulapset konsanaan. Välillä kentällä lentelevät mailat, joskus joltain tippuu kypärä. Jos vastustajalla menee paremmin, näyttää ainoa vaihtoehto tilanteen korjaamiseksi olevan aggressiivisuus, joskus tuloksena vaikeampikin kohtalo kuin vain jäähypenkin kuluttaminen.
Tiedän kyllä, että taklaukset ja tappelut ovat mitä parhainta viihdettä yleisölle ja herättävät tunteita. Olisihan peli tylsää ilman näitä. Kuka nyt jaksaisi seurata pelkästään kiekon kulkua ja puhdasta peliä? Kaikenlainen kamppailu on kai osa pelin ideaa, mutta jos sillä päästään voittoon, kuuluuko voittajaa enää kutsua jääkiekon mestariksi? Voiko se olla ylpeyden aihe?
Muutamaa pelikatselmusta rikkaampana jatkan sunnuntailuisteluani ja pyrin edelleen kaikin keinoin välttämään kaatumiset ja törmäilyt.
