Lehtitilaukset
Ennakkoluulot yhdistetään usein ulkomaalaisiin ja syntyperältään erilaisiin ihmisiin.
Ennakkoluulot valtaavat mielet usein myös eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien kesken tai ihmisten kohdatessa käytökseltään tai olemukseltaan ns. normaalista poikkeavia. Ihminen on ihminen, persoona, ja jokainen on rakennettu samaa muottia soveltaen.
Nuori nainen kulkee kohti, anelee käheästi hiipuvalla äänellä, jonka pelkään hajoavan mikäli käännyn pois. Hän pyytää euroa, valittaa nälkäänsä, kulkee vierellä ja saa minut harrastamaan pikakävelyä ja tiukentamaan otettani käsilaukustani. Hänen silmänsä harittavat ja kaulassa näkyy suuri arpi. Pyörittelen päätäni ja pyrin pääsemään eroon tuosta takertujasta. Eihän hänen käytöstään osaa ennustaa, ja mikäli pysähdyn, voi puskasta hyökätä pian naisen työkavereita.
Tunnen säälinsekaista myötätuntoa naista kohtaan, mutta en pysähdy. En kaiva lompakkoa, en uskalla. Olenhan maassa, johon matkaavia jaksetaan aina muistuttaa rikoksista ja rötöksistä, joita uhri ei ehkä huomaa ennen kuin seuraavan kerran rahaa tarviessaan.
Vastaan tulee suomalainen, humalainen mies. Hän kysyy tietä ja vaikken vieraassa maassa osaa neuvoa, tunnen helpottuneisuutta. Tunsin jotakin, jota en totisesti olisi kotimaassa tuntenut, mikäli olisin täällä mieheen törmännyt. Malliesimerkki ennakkoluuloisesta ihmisestä, mutta onko ennakkoluulot toisten, erilaisten alentamista vai itsensä suojelua?
Ennakkoluulot pääsevät valloilleen, kun kohtaa ihmisen, joka poikkeaa normaalista maailmasta, mikä on luotu toistamaan tuttua ja turvallista kaavaa. Ennakkoluulot tukeutuvat usein myös toisten ihmisten (rajallisiin) kokemuksiin. Niin kuin sanotaan, jokaisen tulisi muodostaa oma käsityksensä aloittaen puhtaalta pöydältä. Mutta vaaditaanko tätä, jos tuntee olonsa uhatuksi?
Heikkoutta hävetään
Pohdin, miten vastaava tilanne etenisi kotimaassa. Käyttäytymiseni ei juurikaan muuttuisi. Suomalainen ei saa kotikenttäetua, mikä on oikeudenmukaista. Mutta onko tuossa käyttäytymisessä muuten mitään oikeudenmukaisuutta?
Mikä saa ihmiset epäilemään kaltaisiaan, jos vastapuoli ei ole mitään luottamuksen menettämisen eteen tehnyt? Niin, riittää, että yksi tai kaksi samaan ryhmään leimattua on tahrannut maineen.
Rikollisuus on enemmän läsnä huumausaineiden ja väkivallan otteessa elävien keskuudessa, mutta miksi ei uskalleta luottaa siihen, että huonompiosainenkin voisi vilpittömästi tahtoa apua aloittaakseen elämänsä korjaamisen?
Suurin olettamus lie se, että maitoon tai leipään pyydetty raha ei kuitenkaan koskaan päätyisi ruokamarketin kassaan. En kiistä tämän olettamuksen todennäköisyyttä, mutta mikäli kiireiseltä uraputken luojalta liikenisi muutama minuutti ja sentti, leivän voi käydä itse ostamassa ja tarjota sitä rahaa pyytäneelle. Ei ainakaan tarvitsisi menettää yöunia miettien minkä pullon tai kuinka vahvan aineen kustannuksiin on osallistunut.
Hyvinvointivaltiossahan ei voi päätyä kadulle ja huonoon kuntoon kuin omalla itsetuhoisella valinnalla. Tämä on se, minkä mukaan eletään. Se edelleen ruokkii jokaisen yksilön käsitystä rahan anojan tarinasta ja ajatellaan kevyesti, että omapahan on ongelmansa.
Nykypäivänä jokainen elää itsenäistä elämää, jossa ei kaivata toisen apua. Tai ehkä kaivataan, mutta koska heikkoutta hävetään, apua ei ole soveliasta pyytää. Ne, jotka avoimesti pyytävät apua, herättävät ihmetyksiä ja epäileviä katseita - miten he kehtaavat tai uskaltavat?
Ihmistä ei auteta, koska tahdotaan hänen rypevän ongelmissaan ja kärsimyksissään. Kuinka moni on ihan kiusallaan ollut antamatta apua (koska ei sitä itsekään saa, kun ei uskalla pyytää)? Ihmisluonto tykästyy niin helposti vallantunteeseen. Vaikka on antamatta apua tai rahaa sitä pyytävälle, voi sekin auttaa. Tarinan loppuahan ei juuri koskaan saa tietää. Mutta kuinka moni ohi kävellyt voi rehellisesti sanoa ajatelleensa, että ei tahdo kustantaa sitä pisaraa, joka mahdollisesti olisi viimeinen niitti ja uuden elämän yrittämisen lopullinen este?
