Ajetaan vesibussilla

 Ulkomaanmatkan painajainen. Epäonnisen retkenkin voi kokea, kun on luonnonvoimien armoilla. Mikä on maatauti? Meritautiin sairastui kolmisenkymmentä turistia, ja vesiklosetti temppuili. Tosikertomus pikku meriretkestä.

Mikä on sinun kauhein kokemuksesi ulkomailla? Omamme syntyi merenkäynnin vuoksi Turkissa. On aivan turvallista käydä paikallisilla retkillä, mutta joskus syntyy epäonnisiakin matkoja.

Päätimme osallistua pienelle merimatkalle luottavaisin mielin, ja opaskin oli tuttu. Lähdimme hotelleilta hyvin varustetulla bussilla, jossa oli ilmastointi ja mukava wc. Matka taittui maisemia ihaillessa, ja joku otti taskumatista pohjia.

Satamassa opas sanoi meren näyttävän hieman liian myrskyiseltä, ja päätti miehistön kanssa odottaa meneekö navakka tuuli menojaan. Pian kapteeni ilmoitti, että merelle voi lähteä, tuuli näytti hieman laantuneen. Satama oli aivan tyyni, koska sillä oli tukeva aallonmurtaja, joten kukaan ei osannut epäillä kaksikantiseen vesibussiin astumisen olevan virhe.

Harjapäinen aallokko

Aluksi matka taittui kohtalaisessa aallokossa, ja muutama konjakkikin nautittiin, aallot nyt vain toivat tunnelmaa. Kapteenikaan ei näyttänyt hermoilevan, vaikka vesibussin merikelpoisuus ei ole samaa luokkaa kuin laivan tai vaikkapa suuremman veneen. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja yläkansi oli täynnä, joskin se myöhemmin tyhjeni erittäin nopeasti.

Tarkoitus oli käydä eräällä fosforiluolalla, jossa on mahdollista uida vihertävässä hohteessa, mutta perille saavuttaessa vesi oli jo niin aallokkoinen, että opas ilmoitti särisevällä kaiutinsysteemillä uimisen olevan mahdotonta. Luolaa tarkastelimme kuitenkin mielenkiinnolla, ja vesi oli, niin kuin oli luvattu, vihertävän hohteinen.

Vaikeudet jatkuivat tuulen käydessä yhä kiivaammaksi, ja aallokko alkoi olla harjapäistä. Minäkin suomalaisena tajusin, että aallokko alkoi olla liikaa raskasliikkeiselle vesibussille. Sen merenkäyntiominaisuudet alkoivat vaikuttaa arveluttavilta. Opas ilmoitti, että ajamme läheisten kallioiden suojaan, jossa grillataan kanaa, uidaan, ja otetaan aurinkoa.

Pääsimmekin siedettävään luonnonsatamaan, mutta aallot olivat silti kaksimetrisiä. Vaimoni valitti jo silloin pahoinvointia, ja muutama muukin seuralainen menetti hilpeytensä. Moni otti kuitenkin aurinkoa, ja lisää konjakkia, sekä ihmetteli merimiesten innokasta puuhastelua grillin parissa. Pian nämä saivat ruskeaksi paahdettuja kanan rintaleikkeitä aikaiseksi, ja salaattilautasia alettiin jaella pöytiin. Ruoka maittoi kaikille, ja kyytipojat olivat ilmaisia.

Vesibussi kuitenkin vaappui melkoisesti ja paikalliset venemiehet kävivät vilkasta keskustelua keskenään. Opaskin kävi juttelemassa miesten kanssa, ja pian he ilmoittivat veden olevan lämmintä ja uimakelpoista, syvyyttä riittää kuulemma niin paljon, että yläkanneltakin voi hypätä mereen.

Se oli minusta turkkilaista piruilua, koska heiluriliike oli jo melkoinen. Päätin yrittää, ja hyppäsin pää edellä yläkannelta, ja tietysti vahingossa kahden aallon väliin. Pudotus oli aikamoinen, ja epämiellyttävä. Miehistö näytti hämmästyneeltä, mutta pian muutkin hyppivät aallokkoon, tai laskeutuivat veteen tikkailta, jotka olivat välillä ilmassa. Ylösnousu olikin taitolaji, piti odottaa, että tikkaat laskeutuivat mereen ja hypätä kyytiin.

Pytty tukossa

Noin puolen tunnin kuluttua opas ilmoitti, että voimme yrittää takaisin lähtösatamaan, ja painajainen alkoi. Merenkäynti oli hirvittävä, ja ruskettuneimmatkin alkoivat näyttää vaaleammilta. Moni käväisi vessassa, johon ei saanut laittaa paperia, minkä useat kuitenkin varmasti tekivät. Pian vessassa oli ruuhkaa, koska moni alkoi oksennella, ensimmäisten joukossa vaimoni. Itse en saanut pahoinvointia, mutta vessassa tarvittiin apua. Vesi tuli pyttyyn pumppaamalla kammesta, ja vessa ei oikein vetänyt.

Pian vessa olikin perusteellisesti tukossa, ja kaikki oksentelivat sinne grillattua kanaa ja alkusalaattia. Yritin pumpata vessanpytyn kampea turhaan, paperi oli tukkinut pytyn, ja vettäkään ei lopulta tullut. Kukaan ei pystynyt oleskelemaan yläkannella, joten alakansi oli täynnä kalmankalpeita, merisairaita turisteja. Itse en kärsinyt merisairaudesta, joten yritin piruuttani yläkannelle, ja putosin melkein myllertävään mereen portailta joissa ei ollut kaidetta. Palasin alas, kun totesin kiipeilyn olevan hengenvaarallista.

Loppujen lopuksi kapteeni sai heikosti pärjäävän vesibussin satamaan, ja opas sanoi, että kannelle saa jäädä ottamaan aurinkoa, joka ajatuksena ei saanut vastakaikua. Tosin paluubussi viipyi jossakin niin kauan, että saimme annoksen aurinkoakin öljynkatkuisessa satamassa.

Saapuva bussi oli erilainen, kuin millä me saavuimme satamaan, ja tietysti ilman ilmastointia. Siinäpä istui kolmatta kymmentä kalpeaa aavetta, jotka hikoilivat runsaasti. Kaikki päättivät valittaa, ja valittivatkin, mutta vastaus oli tyly. Koska merellä oli käyty ja ateria, vaikkakin sittemmin vessaan oksennettu oli syöty, rahaa ei saanut takaisin. Opas ei voinut asialle mitään, kun nämä kriteerit oli täytetty, ja raha jäi turkkilaiseen vesiklosettiin lillumaan.

Kanassa ei ollut minusta mitään vikaa, mutta sainkin satamassa maataudin, ja hotellissa kaikki keikkui ylös ja alas sekä molemmille sivuille. Aamulla olin horkassa. Minulla korvan simpukka tottui liian perusteellisesti merenkäyntiin, ja merimiehen tauti pääsi iskemään. Kuulemani mukaan moni merimies ei siedäkään maata, juuri sen kamalan keikkumisen tähden. Olen syntynyt rannikolla, joten siksi geeneissä voi olla jotain vikaa.

Ulkomailla on käyty ja tämä on vain yksittäinen tapaus, eikä ole tarkoitus loukata turkkilaisia. Matkan epäonnistuminen oli kuitenkin loppujen lopuksi luonnonvoimien syytä, ja olihan lähtiessä tuulikin ollut vielä siedettävä. Kapteeni sai minulta kuitenkin hiljaisen kiitoksen, koska osasi selvästi luovia niin, ettei syntynyt merihaveria.