Peltilehmät

Satiirisen-filosofinen kolumni Liina Långin peltilehmistä.

Kotkan valokuvakeskus: Juha Metso/Liina Lång veistoksia ja valokuvanäyttely 13.-29.7.07.

Nuorena likkana tuli kerran istuttua Juicen tapaan Haminan kapakassa. Ei se kai ollut Messi eikä Vatupassi, vaan joku sellainen kuitenkin. Siinä sitten karaokelaulun ohella tuli puhe kirjoittamisestani jollekin pöydässä istuvalle nuoremmalle miehelle. Itse hän kertoi olevansa talollinen maajussi navettoineen ja ties mitä muuta siellä tilallaan kasvatti. Kovin tuo kirjoittamiseni silloin häntä kiinnosti ja kysyikin sitä mistä aiheeni kertovat.

Tarinoin tietysti hienoja visioita rakkausrunoistani ja biisien raakileista, johon hän ottikin vakavan ilmeen katsoen suoran päättäväisesti minuun. Ja siihen niin tosissaan, kun joku vain voi olla, hän sanoi miltei vapisevalla äänellä yhden kirjoitusaiheista kyllä olevan ylitse muiden ja se olisi kuulemma ”lehmä”. Niin sanoi hän, aikuinen mies, vakavalla äänellä ja ihan umpitosissaan. Ihan en tuota silloin ymmärtänyt, enkä ehkä vieläkään. Sitä, että kun lehmä silmiin tuijottaa, niin se se vasta oli hänestä jotain. Tämä mies, suomalainen perusjätkä, suorastaan vannotti minua kirjoittamaan lehmistä ja lähtiessäni paikan päältä matkaa jatkamaan, hän huusi vielä perääni kättä kohottaen, vakaasti todeten: ”Muista lehmä.”

Kuinka ollakaan, näin kymmenien vuosien jälkeen, tässä sitä sitten ollaan, vihdoin kirjoittamassa lehmästä. Niinhän se Juicekin biisissään totesi haminalaiselle, ettei aio tehdä pyytäjästä laulua. Vaan toisin kävi, kuten minullekin. Kukapa olisi uskonut.

Mistä sitten muistui mieleeni tämä tarina, aito pyyntö kertoa lehmästä? No, kun törmäsin niihin - lehmiin keskellä kaupunkia. Niihin peltilehmiin ja yöllä, vapaailtana pyörämatkalla. Äkkiä kesken matkan jouduin pysäyttämään pyöräni vauhdissa kurvaten nurmikolle peltilehmien eteen. Ja siinä spontaanisti sanoin nurtsilla teoksia kummasteleville ja pilkkaaville nuorille lennosta: ”Ai, nää lehmät on nyt täällä – koska ne tuli?” Vähän nuo hitaasti katsoivat, eivät lehmät, vaan nuoriso, että onkohan tätillä ihan kaikki kotona. Ihmettelin itsekin, mistä moinen tuttavallinen lausahdukseni kumpusi, mutta muistinkin nähneeni nämä peltilehmät jossain, kai kauan sitten pääkaupunkiseudulla.

Pari päivää tätä ennen olin jostain syystä tonkinut kesäasuntoni paperinkeräyspussista takaisin pöydälle paikallissanomat. Ja seuraavana päivänä peltilehmien kohtaamisen jälkeen, päätin katsoa mitä lukemattomasta intuitio-lehdestäni nyt löytäisin. Siellä se selitys oli sensaatioineen, taiteilija Liina Långin saapuminen kotikaupunkiini karjoineen. Etusivun sisäsivulla emäntä seisoi sormi pystyssä vaaleanpunaiseen lakanaan kietoutuneena uhoten toimittajia jättämään hänet rauhaan tai hän veisi lehmänsä pois kokonaan. Lehden sisäsivuilla puolestaan lempeästi hymyili sympaattinen Juha Metso esitellen valokuvateostaan Liina Långista ja tietysti söpöstä lehmästä.

Kuinka tämä kaikki nyt sitten minuun vaikutti, lehmän kohtaaminen, peltisenkin? Tiedä muuta, mutta kummallisesti tuli vastustamaton halu päästä näyttelyyn keinolla millä hyvänsä. Tuli karmea tarve puhua kaikille tästä lehmä-asiasta, että olivatko kuulleet näyttelystä ja olivatko jo nähneet nuo peltilehmät laitumella kirkon vieressä. Sitten jo suosittelin, näkemättä itsekään näyttelyä, näyttelyyn menemistä lähimmäisellenikin, jonka äänessä värisi ihan joku muu kuin iloinen innostuminen asiasta. Siis siitä, että sanoin olevan äärimmäisen pakottavan tarpeen sanelemaa hänenkin lähteä lehmä-näyttelyyn.

Näin siinä vain kävi, lehmän tuijotus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kuten haminalainen lehmipoika oli luvannut. Nyt tässä mietin, syönkö enää naudanlihaa ja uskaltaisinko jossain joskus katsoa ihkaoikeaa ilmielävää lehmoa silmästä silmään?

Sari Seppälä