Lehtitilaukset
Katutasolle asetettu patsas herätti nuukahtaneen kiinnostukseni, ei vain itseään taideteosta vaan myös esittämäänsä persoonallisuutta, kohtaan. Sillä myös ihmiset voivat lakata kiinnostamasta, jos heistä tehdään niin korkeita herroja ettei kasvoista kasvoihin kohtaaminen enää onnistu.
Muutin Helsingistä Espanjaan v. 1976, Torremolinokseen v. 1981. Kaikkina näinä vuosina meitä lähimpänä sijaitsevan ’Madre de Buen Consejo’ eli ’Hyvän Neuvon Äidin’ kirkon edessä on ollut kohtalaisen suuri, tyhjä ja siivoton tontti. Tänä keväänä siihen kuitenkin Torremolinoksen ’Ayuntamienton’ eli Kaupungin toimesta ilmestyi hieno ja avara kivilaatoitettu puistoaukio, jonka keskellä seisoo luonnollisen kokoinen, kuuluisan malagalaisen taidemaalarin Pablo Picasson pronssipatsas.
Pablo Ruiz Picasso (1881-1973) todelliselta nimeltään Pablo Diego José Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Crispín Crispiniano de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz Blasco y Picasso, syntyi Málagan kaupungissa 25. lokakuuta 1881. Hänestä tuli yksi 1900-luvun nimekkäimmistä taiteilijoista. Picasso kertoi äitinsä joskus sanoneen hänelle: ”Jos sinusta tulee sotilas, sinusta tulee kenraali jos sinusta tulee munkki, päädyt paaviksi. Sen sijaan minusta tuli maalari ja päädyin Picassoksi.”
Picassolle naisia oli vain kahdenlaisia, jumalattaria ja ovimattoja. Elämänsä aikana hänellä oli lukuisia rakastajattaria. Lapsia hänellä oli neljä – Paulo, Maya, Claude ja Paloma – kolmen eri naisen kanssa. Naisia kohtaan Picasso oli häijy ja uskoton mies. Joitakuita rakastajattaria hän käytti hyväkseen vain saadakseen lisää mainetta ja kunniaa.
Erään heistä – Evaksi kutsumansa – hän kylmästi hylkäsi kuolinvuoteelle. Venäläiselle vaimolleen Olgalle – vanhimman poikansa Paulon äidille – Picasso oli uskoton alaikäisen mallitytön Marie Thérèsen kanssa. Avioliitto päättyi kuitenkin vasta Olgan kuolemaan, sillä Picasso kieltäytyi jakamasta omaisuutta hänen kanssaan. Marie Thérèse – Maya-tyttären äiti – odotti Picasson menevän kanssaan naimisiin koko elämänsä ajan. Picasson kuoltua 70-luvulla Marie Thérèse hirttäytyi.
Clauden ja korusuunnittelija Paloma Picasson äiti Françoise puolestaan jätti Picasson henkisen väkivallan ja uskottomuuden vuoksi. Alistuviin naisiin tottuneelle Pablolle hylätyksi tuleminen oli nöyryyttävä kokemus. Picasson viimeinen vaimo, Jacqueline, pysyi miehensä vierellä tämän kuolemaan, 8.4.1973, asti.
Yksi Espanjan ja koko maailman nerokkaimmista ja lahjakkaimmista taidemaalareista oli siis tunne- ja rakkauselämältään vihoviimeinen sovinisti. Siten hän ei todellakaan vastaa naista syvästi kunnioittavaa ja lähes palvovaa miesihannetta(ni). Mutta nähdä päivittäin Picasson tuttu siluetti pensseleineen ja paletteineen, shortseissa ja rantasandaaleissa keskellä Torremolinoksen uutta ’Plaza Pablo Ruiz Picasso’ -aukiota, tekee minut jostain syystä aina iloiseksi.
Kansalaisten kanssa samalla tasolla
Torremolinoksen Kaupunginhallitus on mielestäni osoittanut suurta rohkeutta sijoittaessaan Picasson patsaan katutasolle. Yleensähän patsaita näkee vain korokkeilla ja aitojen ympäröiminä, tavallisten ihmisten ulottumattomissa ja turvassa yleiseltä vandalismilta. Pahin mitä tämä patsas on kokenut on aukiolla leikkivien pikkulasten lukuisat yritykset vetää, kiskoa tai vääntää taiteilijan oikeassa kädessä olevaa pensseliä irti tai poikki. Mutta maalarin armoitettu työkalu istuu lujasti mestarin kädessä. Pronssipensseli ei hievahdakaan – pikkuväen innokkaasta tempomisesta huolimatta.
Itselleni on alusta alkaen ollut hellyttävä kokemus tutustua patsaaseen aivan kädestä – vai pitäisikö sanoa pensselistä pitäen. Eikä kiinnostukseni kohdistu vain itseensä taideteokseen – joka mielestäni on täydellinen – vaan myös henkilöön jota se esittää. Aina patsaan nähdessäni mieleeni nousee: kas Pablohan se siinä, ”ilmielävänä” täydessä työntouhussa ja luomisvimmassa – aivan kuin yksi meistä. Kaikki hyvin auringon alla.
Aidoitetulle korokkeelle nostettua patsasta en olisi kokenut mitenkään hellyttävänä, tuskin kiinnostavanakaan. Maailma on täynnä korokkeille kumarreltaviksi nostettuja suurmiehiä, tylsiä ja julmia auktoriteetteja (kuten Francisco Franco, Sadam Hussein, Fidel Castro, jne.), ja heidän vielä tylsempiä patsaitaan.
Jos me ihmiskuntana joskus oppisimme elämään yksilöinä ihmisiksi ja toteuttamaan itseämme rauhanomaisin keinoin luovina kunnon kansalaisina – ilman ankaria auktoriteettejakin – niin ehkä tulevaisuudessa ketään ei enää tarvitsisi korottaa liian korkealle pallille muiden yläpuolelle, kaiken todellisen kiinnostuksen ja kiintymyksen ulottumattomiin. Kuten ei heidän muistopatsaitaankaan.
(Lähdekirjallisuutta: www.fi.wikipedia.org ja Anyara-Aforismit)
