Koulu-urheilun heikot puolet

Koulu-ureilusta syntyneet traumat saattavat johtua kehnosta opetuksesta. Pelisilmää pitäisi kehittää, ja tekniikkaa opettaa laajemmin. On liian myöhäistä, jos vasta ammattikoulusta löytyy todellinen urheiluopettaja.

Pom-pom-pom-pom, sanoo ala-asteen urheilunopettajan tamburiini. Tahdissa hypitään rinkiä ympäri, ja yksi onneton, joka unohti verryttelyhousut kotiin, hyppii pitkissä kalsareissaan. Sitten punnerretaan, ja yksi joka harrastaa karatea, tekee sen rystyset lattiassa. Leuanvetoa suoritamme, ja opettaja kirjaa ylös tulokset, jotka laihemmilla oppilailla olivatkin melkoisia.

Ennen kuin opettaja tuli paikalle, oli ilmassa oikeaa urheiluhenkeä, yritettiin hiki päässä onnistua Tarzanimaiseen tulokseen köydeltä köydelle heilahduksissa. Renkaissakin roikuttiin pää alaspäin, ja vieläpä vauhdissa. Puolapuita kivuttiin ylös ja alas, kunnes lopulta kauhuopettaja tuli tamburiininsa kanssa pilaamaan terveen liikunnan.

Ensimmäisellä luokalla olin täysin avuton jalkapallossa, kukaan ei ollut opettanut sitä etukäteen, ja palloilu oli lähinnä edestakaisin juoksemista kentän laitamilla. Myöhemmin minusta kyllä sukeutui mainio puolustaja, minut valittiin joukkueeseenkin usein ensimmäisten joukossa.

Koripalloa heitimme koriin opettajan ohjaamana, mutta luokanvalvoja ei opettanut taaskaan mitään tekniikasta. Kuljettaminen ei onnistunut. Jos joku osasi entuudestaan edes jotakin, hänestä tuli vähitellen oikea ammattilainen. Nössöt olivat puolustamassa, ja kovat kundit tekivät koreja, niin kuin jalkapallossa maaleja.

Pesäpallosta minulla oli huonoja kokemuksia. Opettelimme kyllä ohjattuna kopin ottamista, ja lyömistä, mutta kentän taktiikka jäi harjoittelematta. Kaikki kiljuivat, että heitä, ja metsään meni joka kerta. Nöyryyttävä kokemus.

Hiihto sujuu, jos pitoa tai luistoa on tarpeeksi, mutta koulun suksissa oli luisto aina taaksepäin, ei sillä kilpailuissa lusikoille päässyt. Kun tuloksia ilmoitettiin koulun juhlasalissa, odotin aina saavani lohdutuspalkinnon, koska olin viimeinen, mutta se nyt oli vähän naiivia. Omia suksia käytin myös, ja suksia huollettiin, mutta tekniikka oli aina hukassa, ainakin kilpailuissa. Omaehtoinen hiihtely termospullon ja eväsleipien kanssa oli ongelmatonta, suorituspaineita ei ollut.

Pururata on viheliäinen. Jos kilpailuihin olisi ymmärtänyt edes muutamana päivänä harjoitella, mitä ei neuvottu, olisi tulos ollut huomattavasti parempi. Työelämässä ollessani juoksin jonkun verran ja silloin vasta ymmärsin, että juostessa pitää hengittää. Koulun maratoneissa yritin hillitä puuskutusta, ja sain piston kylkeeni takuuvarmasti.

Pukuhuoneessa istuin aina lattialla, koska urheilupojat eivät antaneet alisuoriutujalle mitään mahdollisuuksia.

Ammattikoulussa tapasin ensimmäisen kerran urheilunopettajan, ja viesti oli selvä: jos yrität riittävästi niin saat kelvollisen numeron. Ei laskettukaan kaikkea suorituspisteillä. Sain jopa taktiikkaan ja tekniikkaankin liittyviä ohjeita. Opettaja oli ilmeisesti käynyt urheiluopiston. Keihäänheitossa olinkin yhtäkkiä mestari, ja kuulakin kantoi. Hengitystekniikka tuotti tuloksia, ja pikajuoksu sujui, tosin jo aikaisemminkin lyhyet spurtit olivat mainioita.

Opettaja treenautti eri asennoista lähteviä juoksuja motoriikan opettelemiseksi. Mene selällesi maahan polvet koukussa, pura asento ja juokse salin toiseen päähän. Opettaja oli itse ammattilainen, kiipesi köyteenkin jalat edellä, jota kukaan meistä ei oppinut ja lupasi kympin numeroksi jos oppii. Tehokkaampaa opetusta, ja henkilökohtaistakin, jokaista neuvottiin yksilöllisesti eikä vain heppoisesti ja yleisesti.

Opettaja piti myös teoriatunteja, joka lisäsi varmuutta itse suorituksissa. Hän arvioi jokaisen omia fyysisiä mahdollisuuksia, ja räätälöi tilanteita erehtymättä. Teoriatunnilla tienasin pullakahvit, kun tunnistin taululle piirretyn suonikohjun. Ihmisen anatomiaa ja liikkeitä opiskelimme ahkerasti. Hän osasi tehdä teoriasta myös käytäntöä.

Mikä vaivaa urheilunopettajia, vaikken nykytilannetta tiedäkään, kun opetus perustuu heppoisiin menetelmiin? Onko kysymyksessä vain se, että urheilunopettajaksi, esimerkiksi ala-asteella, valitaan vain joku jolla pysyy pilli suussa ja tamburiini kädessä? Tekniikka ja strategiat tulisi opettaa myös, eikä odottaa, että ne ovat jo jossain muualla opetettu. Ei kaikilla vanhemmilla ole aikaa treenauttaa lapsiaan urheilusuorituksiin ennen kouluikää.

Keistä tulee urheilijoita? Luultavasti niistä jotka pärjäävät koulun urheilutunneilla, ja menevät jalkapallokerhoon. Vaikken urheilijaksi ole tahtonutkaan, ihmettelen koulujen alkuopetusta, joka antoi ainakin minulle tässä suhteessa heppoisen alun. Koulukavereilta oppi enemmän kuin opettajalta.

Traumaattista. Toivon, että nykyään urheiluun ja liikuntaan saadaan tuhdimmat eväät. Ei lapsilta voi odottaa, että he oppivat laiminlyödyt osuudet itse ilman ohjausta, tai että koulutoverit opettavat toisiaan.