Solun sisäistä kemiaa?

Sana solu tuli hyvin tutuksi lukion biologian kurssien ja erityisesti ylioppilas-

Se oli viimeinen vaihtoehto, en halunnut muuttaa täysin tuntemattoman ihmisen kanssa samaan asuntoon. Taistelin kynsin hampain etsien asuntoilmoituksia yksiöistä ja kaksioista. Minulla oli unelma, jossa elin onnellisena opiskelijana yksiössäni, jonka olin itse sisustanut ja johon olisi hauska kutsua kavereita kotiseudulta kyläilemään, vaikka useammaksikin yöksi. Valitettavasti opiskelijana ei ole varaa elää leveästi, joten lopulta minun täytyi tyytyä muutaman neliömetrin omaan rauhaan.

Näytin varmasti ensimmäisen kämppäkaverini silmissä erittäin epäsosiaaliseksi ja ihmisiä pelkääväksi olioksi. Toisinaan harmittelin omaa käytöstäni, mutta toisaalta en jaksanut välittää. Muutin pois lapsuudenkodistani, juuri ennen muuttoa menetin tärkeän ystäväni, kaverit jäivät kauas ja koulukin oli uusi - puhumattakaan pääkaupunkiseudun suuruudesta, jossa hädin tuskin täysi-ikäinen pikkukaupungin tyttökin tunsi olevansa kuin kirppu norsulaumassa.

Piti aloittaa uusi elämä puhtaalta pöydältä, ystävystyä luokkakaverien kanssa ja päästä sisään uudenlaiseen opiskelurytmiin. Tässä kohtaa moni varmasti miettii, eikö sosiaalisen verkoston luominen ja ystävystyminen olisi ollut helppo aloittaa saman katon alla asuvan kanssa. Mutta iltaisin olin niin väsynyt kaikesta uudesta, etten jaksanut enää esittää pirteää ja olla oikeasti kiinnostunut - ja kodin perusedellytys on, että saa olla rauhassa ja omissa oloissaan.

Lisäksi tieto siitä, että asuisimme yhdessä hyvin väliaikaisesti ei innostanut tutustumaan paremmin. En olisi jaksanut enää yhtäkään menetystä, joten mitä vähemmän tunnesiteitä kämppikseen sitä helpommin edessä siintävä asumusero tapahtuisi. Eikä se minua sitten hetkauttanutkaan kun lukuvuoden mittaisen yhteiselon jälkeen hän oli kamppeensa pakannut ja häipynyt.

Kolmenlaisia asujia

Jo ennen muuttoa olin varma että soluasujia on kolmea lajia. On niitä, jotka ottavat kaiken irti soluelämästä ja joista kämppisten kesken tulee parhaat ystävät. Toiseen ryhmään kuuluvat he, jotka sopeutuvat soluelämään, kun alunperin skeptiset ajatukset vessan jakamisesta tuntemattoman kanssa muuttuvat positiiviseksi kokemukseksi (varsinkin jos kaikki asukit ovat hygienian puolestapuhujia). Kolmas on ryhmä, jonka jäsenet kärsivät asumismuodostaan, mutta kestävät sen olosuhteiden pakosta. Itse tiesin jo ennen muuttoa kuuluvani viimeksi mainittuun eikä tuo käsitys ole mihinkään vaihtunut.

Kuului sitten mainituista ryhmistä mihin tahansa, varmasti jokainen kyseistä asumismuotoa kokenut muistaa jonkin hermoja raastavan tapahtuman. Kämppäkaverin tyttö-/poikaystävän vierailun venyminen viikkojen mittaiseksi saa vähintäänkin savun nousemaan korvista. Pesemättömiä astioita ahminut tiskiallas nostaa mieleen idean, jonka seurauksena kaverin olemattomat tiskaamiaikeet vaihtuisivat sirpaleiden siivoamiseen.

Lähtökiireessä sukkien kastelu kuivaamattomalla vessan lattialla saa sapen kiehumaan. Pitääkö siellä vessassa asua ja tehdä mutanaamioita juuri silloin, kun itsellä on piinaava hätä ja tulenpalava kiire? Tarjolla olisi myös pahviseinien läpi kuuluva öinen puhelu, jota et tahtoisi kuulla ja joka napsauttaa hermot poikki.

Oletan, että suurimmalle osalle soluasuminen on vain tilapäisratkaisu eikä kukaan aio koko elämäänsä solussa viettää. Tämä vaikuttaa varmasti asenteisiin niin asunnon kunnioittamisen ja siivoamisen kuin naapurustoon tutustumisenkin suhteen.

Yhteiselo vaatii joustoa

Toisaalta soluasumista voisi kutsua myös elämykseksi, koettelemukseksi ja opin paikaksi, sillä harva pääsee toisen elintapoja niin läheltä seuraamaan kuin samassa osoitteessa asuva. Villi veikkaus ja omakohtainen kokemus sanovat kuitenkin, että se mitä kämppikselleen itsestään näyttää, ei ole koko totuus. Myönnän, etten ole asunnossa kuin kotonani, toisinaan epäilen omien tapojeni oikeellisuutta ja mikäli kämppäkaverilla on vieraita, katson peiliin ennen kuin lähden keittämään kahvia rikkinäisessä pyjamassa, hiukset pystyssä ja kuolavana poskella.

Myös pakkomielle siitä, etteivät omat tavarat tai ruuat ole ikinä tiellä, kalvaa toisinaan hyvin paljon. On parempi olla suututtamatta kämppistä, sillä siitä voi seurata ikuinen kostokierre ja häädönkin voi kehitellä mitä ihmeellisemmästä syystä.

Kämppisten kesken on usein tapana lainailla tavaroita - milloin kattilaa, milloin tiskiainetta. Tämä on tottakai ymmärrettävää ja kaikinpuolin järkevä asia, kunhan muistaa kysyä luvan. Suoraan sanottuna mikään edellä mainituista asioista ei ole niin tuskallisen repivää kuin se, että omia tavaroita käytetään ilman lupaa (ehkä jopa rikotaan eikä mitään kuitenkaan myönnetä). Myös iltapalaksi tarkoitetun jogurttipurkin katoaminen voi johtaa suurempaankin hermoromahdukseen ja ärräpäiden lentelyyn.

Solussa on yleensä omien huoneiden, vessan ja keittiön lisäksi myös yhteinen oleskelutila, ainakin joissakin asunnoissa turha oleskeleminen tässä tilassa on kuitenkin järjestyssäännöissä kielletty. Pitkää pinnaa vaatiikin tapaus, jossa kämppis on vallannut nämä yhteiset tilat omilla tavaroillaan, ja viettää siinä kaiket illat. Vaikka olohuone on yhteinen, mutta täytetty toisen huonekaluilla (joihin tosin on annettu käyttölupa), tuntuu se kuin olisi vierailulla tuntemattoman kodissa. Se on tunne, jota tuskin kukaan tahtoo kodissaan kokea.