Lehtitilaukset
Pohdin sitä, mistä halu arvostella toisia ihmisiä juontaa juurensa ja miten tuon innon voisi pistää kuriin.
Kaikki kaipaavat arvostusta, mutta saavatkin usein osakseen vain aiheetonta arvostelua.
Julkisuudessa esiintyvää ihmistä pidetään vapaana riistana, häntä tuntuu olevan oikeus, suorastaan velvollisuuskin arvostella. Se, joka avaa suunsa julkisesti tai asettaa fiksuutensa, luovuutensa, ulkoisen olemuksensa tai taitonsa näytille, joutuu oitis maalitauluksi, ellei vallan sylkykupiksi: ”Eihän se osaa edes laulaa. Toi on kyllä heikoin lenkki, ei tiedä mitään. Äänestetään tuo rasittava tyyppi ulos talosta, studiosta, paratiisisaarelta. Miten tuokin ressukka on missikisoihin päässyt?”
Ei ainoastaan Tosi-TV-elämään, vaan myös oikeaan arkielämään tuntuu kuuluvan erottamattomana osana ihmisten ja heidän tekojensa arvostelu. Maalitauluiksi kelpaavat kaikki eteemme osuvat ihmiset omista perheenjäsenistä opettajiin, työtovereista maan hallitukseen ja jopa bussikuskeihin asti.
Voimme esittää arvostelumme asianosaiselle päin naamaa, ison porukan takana lymyten tai viskaamalla nimettömän tekstiviestin tai sähköpostin. Voimme puhua pahaa takanapäin muille. Voimme jopa käydä julkisuudessa arvostelemaan epäkohtina pitämiämme asioita ja niiden takana olevia ihmisiä.
Toki välillä on osattava perustellusti sanoa oma eriävä mielipide (joka on jotakin aivan muuta kuin haiseva vastalause) siinä toivossa, että saataisiin aikaan muutoksia parempaan suuntaan, olipa kyse sitten julkisen tai yksityisen elämän piiristä. Kiihkoton ja asiallinen arvostelu on yksi parhaimmista keinoista muutosten aikaansaamiseksi.
Arvostelussa ei pidä mennä henkilökohtaisuuksiin. Arvostelussa pitäisi ennen kaikkea näkyä arvostaminen. Siksi arvostelijan kannattaa poistaa sanavarastostaan (ei termiä Varmistin, vaan) Iva, siis yksipuolisuus, tahallinen väärintulkinta.
Kohtuullinen itsekritiikki on paras tapa suitsia liiallista arvosteluintoa. Monet arvostelut nousevat liian suurista vaatimuksista: vaadimme muilta paljon enemmän kuin itseltämme. Niin ikään monet arvostelut nousevat henkilökohtaisesta ärtymisestä, alemmuus- tai ylemmyyskomplekseista ja muista yhtä vähän jaloista motiiveista.
Arvostellessamme muita me itse asiassa puhummekin itsestämme paljon enemmän kuin arvostelumme kohteesta. Muita arvostellessamme paljastamme siis ensi sijassa itsemme. Meistä kertoo paljon myös se, missä määrin me itse kestämme persoonaamme ja aikaansaannoksiimme kohdistuvaa kritiikkiä.
Parhaimmillaan arvostelu on hyväntahtoista ja rakastavaa arvostusta, todellista toisista välittämistä. Ns. Kultainen Sääntö kiteyttää kyseisen ajatuksen oivallisesti: ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”.
Sokrateen mukaan totuudellisen puheen (aivan samoin kuin vaikkapa Apureportterin tekstinkin) pitää suodattua kolmen seulan läpi:
- Ensimmäinen seula on totuus:
Oletko ottanut selvää siitä, että kaikki se, minkä aiot kertoa, on totta?
- Toinen seula on hyvyys:
onko se, mitä aiot kertoa, ainakin hyvää, vaikka se ei olisikaan totta?
- Kolmas seula kysyy, onko se asia ihan välttämätöntä kertoa?
Jos sis asiasi ei ole totta eikä hyvää eikä sitä ole aivan pakko kertoa, niin hautaa tuo asia, älä enää vaivaa sillä itseäsi. Jos sinulla ei ole jostakusta henkilöstä mitään myönteistä sanottavaa, niin älä sano mitään. Viisas vaikenee.
MUTTA…
…JOS MITÄ TAHANSA MYÖNTEISTÄ SANOTTAVAA LÖYTYY,
NIIN ÄLÄ MISSÄÄN TAPAUKSESSA JÄTÄ SITÄ KERTOMATTA!!!
