Lehtitilaukset
Vanhoja kunnon satuja ei voita mikään, on kirjoittajan vakaa mielipide.
Aina se uudelleen itkettää, lempisatujen lukeminen.
Nykyisessä virtuaalimaailmassa sadut ja lautapelit ovat jääneet unholaan. Nehän vaativat aikaa ja tilaa, sillä kyseessä on vuorovaikutuskommunikaatio.
Sadut ja perinteiset seurapelit eivät kuitenkaan ole lastenleikkiä tai edes lälläritouhua. Nehän on aikoinaan aikuisia varten tehtyjä. Ja on väärin luulla, etteivät ainakaan teini-ikäistä enää sadut kiinnostaisi.
Olipa satu millainen tahansa, se koskettaa aina kuulijansa sisuskaluja. Saduissa asuu ihmisyys ja inhimillisyys. Sadun viesti on suora. Se ei myöskään luo kuulijalleen tai lukijallee riittämättömyyden tunnetta, kuten virtuaalimaailma. Satujen harrastajan ei tarvitse pärjätä. Satu alkaa ja loppuu, se ei jätä piilevää epävarmuutta jatkumosta. Satu on nyt.
Sadut heijastavat yhteiskuntaa
Satuja on kirjoitettu valtavasti ja niitä on monenlaisia. On perinteisiä satuja, on kauhu- ja jännärisatuja. On opetussatuja ja sitten varsinaista satujen aatelia
Mielikuvissamme satu-sanaa edustavat klassikot, jokaiselle tutuksi tulleet kertomukset esim. Prinsessa Ruususesta, Punahilkasta, Hannusta Kertusta, Peukaloisesta ja Saapasjalkakissasta. Hiukan syvempitasoisempia tarinoita ovat jo puolestaan Tuhkimo, Pieni merenneito, Kaunotar ja Hirviö sekä Koivu ja Tähti.
Vaikka edellä mainitut muodostavatkin mielikuvan sadun olemuksesta muistiimme, on todellinen satujen lukeminen aivan jotain muuta. Perinteiset sadut heijastavat yhteiskuntaa ja on kummallista, kuinka ne voivat myötäelää kanssamme jokaista kasvuprosessia sekä vallitsevaa yhteiskuntatilaa. Jotkut sadut kuulostavat hämmästyttävästi kuin enteiltä, ovathan ne kirjoitettu jo kauan sitten ja kukapa tietää, miksi.
Vai olisiko meidän vain historiallisesti ymmärrettävä se, ettei maailma lopultakaan ole mihinkään muuttunut?
Omiksi lempisaduikseni ovat muodostuneet: Poika joka tahtoi oppia kaikki kielet (Kurenniemi), Äiti (Andersson), Soiko oma lehmukseni, laulaako satakieleni (Lindgren). Perässä seuraavat: Itsekäs jättiläinen (Wilde), Ryysyritari (Kurenniemi) ja Pörröpää (Asbjornsen Moe).
Nämä sadut eivät jätä kylmäksi ketään. Ja näille tarinoille tuskin pärjää pleikkari, gameboy tai Disneyn uusin dvd.
”Poika kuunteli ja kyseli, mutta kukaan ei tainnut opettaa hänelle sitä kieltä, jota kaikki ihmiset ymmärtäisivät. Ja poika katseli ihmisten elämää ja se oli hänen mielestään kummallista ja outoa, koska kukaan ei näyttänyt osaavan toisensa kieltä.
Jokainen asui yksinään omassa majassaan ja oli aidannut oman alueensa niin, ettei kukaan toinen sinne päässyt, kuka kullalla, kuka kirjoilla, kuka ruusun lehdillä, kuka milläkin ja vain aidan yli he puhuivat toisilleen, mutta he eivät ymmärtäneet toisiaan”.
(Marjatta Kurenniemi, Kaukana täältä, WSOY, 1972)
Sari Seppälä
