Kadonneet lapset

Kirjoittaja teki huomioita katukuvasta ja hämmästyi: Missä ovat lapset? Heitä on kyllä olemassa, mutta ei kadulla.

Kuljen kadulla esikouluikäisen poikani kanssa. Keskustelen, selitän, opastan ja suojelen. Neuvon ja komennan, kuinka liikenteessä tulee ja saa käyttäytyä. Pelastan vaaroista nappaamalla hihasta kiinni ja yritän pitää kädestä. Lähes koko ajan keskustelemme ympäröivistä tapahtumista, tutkimme näyteikkunoita ja tarkkailemme ilmiöitä ja ihmisiä.

Yhtäkkiä havahdun siihen, että meitä tuijotetaan. Huomaan siistiväni lapseni ulkonäköä ja mainitsevani yleisen paikan siisteysnormistosta. Mietin, onkohan pojan puku liian kuraisen näköinen kadulla kävelyyn. Patistan poikaani laittamaan hanskat taskustaan käsiinsä, ettei ohikulkevien mummojen tarvitsisi päivitellä pienten sormien paleltumista kevätsäässä. Eiväthän he voi tietää poikaani kuumaveriseksi ikiliikkujaksi. Salaa vilkaisen näyteikkunaan, kuin peiliin, siistiäkseni hiukan itseäni.

Meitä tuijotetaan taas, ikään kuin tekisimme koko ajan jotain väärää. Onko kysymys siis vaikkapa murteestamme, joka ei kuulu tähän kaupunkiin? Kotipaikkakunnallamme olen ajatellut tuijotuksen johtuvan erilaisesta temperamentistamme, jonka puolesta täällä synnyinseudullani ei ainakaan tarvitsisi tuijottaa.

Jatkamme yhä matkaa kävellen katuja ja katsellen näyteikkunoita. Laskemme leikkiä, välillä nauramme ja aika ajoin nahistelemme, lähinnä käyttäytymissäännöistä ja -periaatteista, joita yritän lapselleni käytännön kokemuksen kautta opettaa. Vaihdamme mielipiteitä, puhumme tavoitteista ja aikataulusta kävelymatkan suhteen.

Taas huomaan, että meitä tuijotetaan. Eniten keski-ikäiset naiset ja jotkut mummot. Toiset hymyilevät ja toiset kääntävät päitään kumma ilme kasvoillaan. En ymmärrä, mikä voi olla vialla? Mietin, onkohan vetoketjuni jäänyt auki, tarkastan.

Yhtäkkiä ymmärrän Kulkijoiden joukossa ei näy yhtään lapsia. Lapsia ei näy kaduilla. Aikuiset, nuoret, kulkevat yksin tai pareittain. Ei yhtään isää tai äitiä lapsensa kanssa. Ei perheitä lapsineen. Olen ainoa vanhempi, joka kulkee kadulla kävellen lapsensa kanssa. Lapset ovat kadonneet kaupunkikuvasta. Minne?

Jatkamme matkaamme apostolin kyydillä kohti kotia. Illalla, lapsen nukkumaanmenon jälkeen, pysähdyn miettimään, mistä voisi olla kysymys ja missä näin viimeksi lapsia?

Lapset istuvat autossa

Olen nähnyt lapsia marketeissa, päiväkotien aitauksissa, lapsiparkeissa ja hampurilaispaikoissa olen nähnyt lapsia. Musiikkiopistoissa ja urheilukentillä olen nähnyt melko vähän lapsia. Olen nähnyt lapsia vanhempineen markettien hisseissä, lapsia ostoskärryissä.

Parkkipaikoilla ja –halleissa olen nähnyt paljon lapsia. Monia lapsia menossa henkilöautoihin tai tulossa niistä. Lapsia autojen kyydissä.Ahaa, lapset liikkuvatkin henkilöautoissa. Itse en pidä sitä välttämättömänä kaupungin sisäisessä liikenteessä, ihan noin ekologisestikaan.

Lapset siis kulkevat henkilöautoissa päivittäin paikasta toiseen. Heidät on näemmä sullottu elämään parkkipaikalta parkkipaikalle -väliseen yhteyteen suhteessa ympäröivään maailmaan ja liikenteeseen. He istua nököttävät turvaistuimissaan paikasta toiseen hoitopaikkoihin, marketteihin, kyläilemään ja harrastuksiin.

Lapseni on monta kertaa sanonut, että meillä pitäisi olla auto. Hän on sanonut ja kiukutellut siitä, ettei hän jaksaisi kävellä. Ja sitä kiukuttelua kadulla jaksetaan tuijottaa. Pihalla ja päiväkodissa hän kuitenkin jaksaa juosta vaikka kahdeksan tuntia yhteen putkeen. Välillä ei malttaisi tulla syömäänkään.

Pihalla hän voi juosta villinä melko vapaasti. Muuta ei tarvitse pelätä kuin pihaan ajavia henkilöautoja. Tosin ne harvoin ovat lapsiperheiden. Omistajat ovat enimmäkseen sinkkuja ja pariskuntia. Lapsiperheet ajavat parkkipaikoilta parkkipaikoille.

Voisin ostaa henkilöauton, jotta meidän tuijottamisemme kadulla loppuisi. Silloin tosin jäisi lapselleni maamerkit, kadut ja kyltit ja oikotiet näyttämättä. Jäisivät oppimatta liikennevalot, kanssakäyminen ja vuorivaikutus. Jäisi haistamatta kevät, poimimatta ensimmäinen leskenlehti ja katsomatta erilaiset pilvet ja taivaat.

Mitä siitä, voisin ajaa autollamme parkkipaikalta toiselle, aurinkolasit silmillä, puhua kännykkään, eikä kukaan tuijottaisi.

Sari Seppälä