Opiskelija kierteessä

Jokaisella, joka sanan opiskelijaelämä ymmärtää, on siitä myös käsityksensä. Toiset mieltävät sen suureksi ponnistukseksi oman unelmansa eteen, toisten korvissa se kuulostaa railakkaalta juhlimiselta opiskelun kustannuksella. En kuitenkaan kerro kierteestä, jossa pullot näyttelevät pääosaa. Kerron ongelmasta, jonka moni opiskelija kohtaa keväisin.

Se on kuin ikuinen noidankehä. Se tuntuu jatkuvalta torjumiselta, se voi lamaannuttaa tai jopa masentaa. Kesätyöt. Tai tarkemmin sanoen niiden puute. Opiskelija tarvitsee kesätöitä elääkseen seuraavan vuoden ja toisaalta täyttääkseen opintosuunnitelman harjoittelupisterivillä ammottavan tyhjiön. Mutta mistä saada töitä ja kokemusta, kun ei kokemusta ole, jolla työtä saisi? Jos aihe olisi yhtään positiivisempi, voisin harkita seuraavan leimaamista motokseni: Kun ei ole kokemusta, ei saa työtä – kun ei ole työtä, ei saa kokemusta. Kuulostaa niin hienolta, mutta sisältö on valitettavan totta.

Kesätyöt ovat käsittääkseni usein suunnattu nimenomaan opiskelijoille (lue: ammattitaidottomille). Tässä vaiheessa mainittakoon, että syrjäytän ammattikouluopiskelijat, sillä heidän työllistymisestään minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta eikä lähipiirin tuntemuksia. Opiskelijoille suunnatuissa töissä ei siis pitäisi olla suuria vaatimuksia aiemman osaamisen ja kokemuksen suhteen. Mutta miten ihmeessä kesätyöntekijät sitten valitaan?

Sanotaan, että on hyvä aloittaa työnteko heti kun ikä sallii, on se työ sitten siivousta tai lehtienjakoa. Kokemusta kertyy, ja tulevat työnantajat näkevät hakijassa työtä pelkäämättömän persoonan. Alaikäisten työmahdollisuudet ovat hyvin rajatut, joten melko suurella todennäköisyydellä aiempi kokemus on eri alalta kuin mitä myöhemmin opiskellaan. Vaikka olisi työkokemusta, se voi kesätyönantajankin silmissä olla väärältä alalta – tai väärästä firmasta.

Itse miesvaltaiselle alalle ilman kolmatta jalkaa lähteneenä olen lähettänyt miltei parikymmentä kesätyöhakemusta. Vastaukseksi olen saanut kaksi kirjallista pahoittelua, nolla mahdollisuutta haastatteluun. Tahtoisin tietää, mikä on se juttu, jolla hakijoista erotellaan potentiaaliset työntekijät jo pelkän hakemuksen perusteella. En haluaisi uskoa, että valintoihin vaikuttaa sukupuoli, vaikka se hyvin selkeästi eräästäkin tapauksesta kävi ilmi.

Olemme kavereiden kesken pohtineet hakemuksen perään soittamisen merkitystä. Firmaan kannattaa soittaa ja olla kiinnostunut. Mutta monissa työpaikkailmoituksissa kerrotaan, ettei puhelintiedusteluihin ehditä vastata. Onko tämä nyt sitä käänteispsykologiaa ja hakijan aidon kiinnostuksen testaamista? Mikäli näin on, ihmettelen, miten viestin ymmärtämättä ja tottelematta jättävä hakija olisi parempi työntekijä kuin pyyntöä noudattava.

En ole myöskään huomannut koulumenestyksellä olevan minkäänlaista osaa kesätyön saamisessa. En ole koskaan tarvinnut koulutodistuksia muuhun kuin lukioon ja ammattikorkeakouluun hakiessani. Kukaan työnantaja, johon olen elämäni aikana törmännyt tai jolle olen hakemuksen lähettänyt, ei ole ollut koulumenestyksestä kiinnostunut. Se saa pohtimaan, onko sillä milloinkaan merkitystä, miten kurssinsa (varsinkin ammattiin suoranaisesti liittyvät) suorittaa. Miksi ylipäätään panostaisi koulunkäyntiin, kun alan töihin voi päästä paremmin ne, jotka räpiköivät kurssit minimivaatimusten mukaisesti? Ja siihen ei paljoa tarvita.

Muistan erään henkilön sanoneen, että mikäli ei oman alan töitä kesäksi saa, kannattaa miettiä hakeeko ”hanttihommia”. Se kun voi vaikuttaa tulevissa hakuprosesseissa työnantajan silmissä siltä, että ei ole kunnianhimoa tai kiinnostusta parempaan, oman koulutustason tehtävään. Tämä voi olla osittain totta, sillä ansioluettelossahan ei selitellä, siellä näkyy vain tietyt faktat. Voihan työnantaja ajatella, ettei hakija ole muualle edes yrittänyt kuin hanttihommafirmaan. Haastattelu voi monen osalla muuttaa käsitystä, mutta se voi koitua hieman hankalaksi, mikäli haastatteluun ei pääse.

Tuon neuvon noudattaminen jo pelkästään opiskelijabudjettia ajatellen ei varmastikaan monia houkuta, ja toisaalta itse tahdon olla edelleen sitä mieltä, että työkokemus on asia, josta on aina hyötyä tulevaisuudessa. Se rikastaa elämää - muutenkin kuin rahallisesti. Seuraavan kevään hakuruljanssiakin ajatellen, onko parempi kertoa olleensa edes jossakin töissä, kuin sanoa, ettei viitsinyt tehdä töitä? Tosin hanttihommatkin voivat olla toisinaan kiven alla ja vaatia kokemusta. Jos töitä ei saa vaikka oikeasti yrittää ja hakumotivaatio on korkealla, ei ole mitään mieltä syyttää itseään.

Sehän on selvää, että kirjaan tarttuu helpommin, jos sen esittely on mielenkiintoinen. Mutta on myös kirjoja, jotka ovat esittelyn vaatimattomasta tasosta huolimatta loistavia. Eikö jokaiselle kirjalle pitäisikin antaa mahdollisuus tulla luetuksi? Minä lähden hanttihommiin jatkamaan omaa kertomustani, sillä mielestäni jokainen työ on oman kappaleensa ansainnut.