Lehtitilaukset
Kunpa tietäisin vanhempieni vaiheista enemmän. Arvostan heitä nyt vanhemmiten kovasti.
Kun minä synnyin, eli Suomi vielä sodan varjossa. Elanto oli niukkaa elintarvikkeiden säännöstelyineen. Etelän hedelmistä tai suklaasta ei vielä paljon tiedetty. Sukulaisten lähettämät Amerikan-paketit mehevine Kalifornian rusinoineen ja luumuineen sekä kauniine kahvirasioineen olivat suuri ilonaihe. Muistan miten isän kanssa menimme satamasta ostamaan pussillisen appelsiineja suoraan valtamerilaivasta - ihmeellinen herkku tuolloin. Vanhemmistani tuntui varmaan ihmeen hienolta aloittaa rauhanaikainen elämä, perustaa perhe ja rakentaa rintamamiestalo talkooporukan avulla. Paras nuoruus oli eletty sodan varjossa,. Vaaran vuodet sekä rintamalla että kotirintamalla olivat vammauttaneet monia sekä fyysisesti että henkisesti. Vanhempieni kertomukset sota-ajoilta joskus minua kyllästyttivätkin. Tuntui, että aina tuttavaperheiden tavatessa jutut ennen pitkää kääntyivät sota-aikoihin.
Nyt kun katselen vanhoja mustavalkoisia valokuvia sukulaisiani tunnistaen, toivon että olisin ehtinyt kysellä noista ajoista paljon enemmän. Miltä tuntui, kun tulevaisuudensuunnitelmat lyötiin kerralla hajalle. Tai kun piti jättää koti ja rakkaat esineet, ja paeta henkensä hädässä tuntemattomia kohtaloita kohti.
Kaikista pahinta: miten pystyi selviytymään vuosikaudet rintamalla ankarissa olosuhteissa, tietämättä mikä päivä olisi viimeinen. Oma isäni oli yksi onnekkaista, olihan hän palannut - päällisin puolin ehjänä, mutta jonkinasteisena sotainvalidina.
Isäni oli selvinnyt elämänsä tiukimmasta paikasta kuin ihmeen kautta. Sotakaverinsa kanssa hän oli ajanut hevosreellä pientä metsätietä pitkin, kun metsästä äkkiä kajahtivat kiväärinlaukaukset. Molempiin miehiin osui, ja hevonen lähti haavoittuneena ravaamaan kovaa vauhtia eteenpäin. Päästyään ohi tienmutkan eläin lyyhistyi kuolleena maahan. Rintaan ja jalkaan haavoittuneen isäni pelasti tämä hevosparka, sillä vihollinen uskoi valjakon päässeen pakoon. Vieressä istuneen taistelutoverin oli käynyt huonommin, hän virui siinä hengettömänä.
Onneksi tässäkään tapauksessa kaveria ei jätetty: isäni löydettiin ajoissa ja toimitettiin sotasairaalaan, jossa hän vähitellen toipui. Ehkä puolivuotinen toipumisaika koitui isän pelastukseksi, mene tiedä. Merkitsevä se oli ainakin sikäli, että isän silloinen morsian purki kihlauksen. Morsian kun luuli, että sulhanen istuisi pyörätuolissa loppuikänsä. Ihmeelliset ovat kohtalon oikut: kun isäni istui juuri määrätyllä paikalla reessä, hän säästyi mutta kaveri kuoli. Ja ilman välirikkoa morsiamen kanssa ei isäni olisi Lapin sodassa alkanut seurustella toisen tytön kanssa, eikä sitten minuakaan olisi...
Kunpa vielä saisin kuulla noita tarinoita kohtalon vuosilta, ja kysyä ketkä mustavalkoisissa valokuvissa hymyilevät.
