Pyhä perhe

Kurkistus lapsiperheen kulissien taakse - faktaa vai fiktiota? Päättele itse.

Uusimman Avun kannessa komeili nuori, nauravainen pariskunta kolmine lapsineen. Kaikilla näytti olevan kivaa yhdessä perheen yhteisissä talviulkoilutouhuissa. Aurinko paistoi ja elämä hymyili. Moni lukija varmaan tunsi piston sydämessään ajatellessaan, että siinä on annettu onnelle kasvot; ehjä, menestyvä lapsiperhe. Perhe, jossa niin äiti kuin isäkin saa toisaalta toteuttaa sekä ammatillista kunnianhimoaan että toisaalta nauttia siitä pyyteettömästä rakkaudesta, jota vain omalta perheeltä voi odottaa. Ja siinä sivussa seurata lastensa varttumista terveiksi ja tasapainoisiksi, kaikin puolin hyvinvoiviksi nuoriksi. Voiko kukaan elämältä enää enempää pyytää?

Voi kuulkaa, kun vain tietäisitte, mitä kaikkea tuollaisten perheiden äitien ja isien päissä pyörii päivän mittaan, kun he yrittävät epätoivon vimmalla saada elämänsä pysymään edes näennäisesti hallinnassaan. Kumpi vie lapset aamulla päiväkotiin? En minä ainakaan, mulla alkaa kokous jo kahdeksalta, ja materiaalia on pakko ehtiä vielä työstää ennen sitä. Vie sinä. No hyvä on, mutta toivottavasti et ole unohtanut, että mä lähden huomenna iltapäiväkoneella Tukholmaan ja tulen torstaina vasta puolen yön maissa takaisin. Voi helvetti! No mitä? No kun esikoisella on ylihuomenna koulussa luistelua, ja mä olin ajatullut delegoida sulle sen uusien luistinten hankinnan. Viimevuotiset on liian pienet. Mitä me nyt tehdään? No luistelkoon vanhoilla, tai sitten menette koko konkkaronkka huomisiltana ostoksille. Älä tee nyt tästä ongelmaa. Miten sä oikein kuvittelet, että mä ehdin taas hoitaa tän kaiken ihan yksin, kun sä vaan sujuvasti lentelet ympäri maailmaa? Mun on pakko käydä huomenna jossain välissä ruokakaupassakin, kun jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja lapset on nälkäisiä kuin sudet heti kotiin päästyään.

Siinä pieni esimerkki tavallisen maanantai-illan päättävästä sananvaihdosta armaiden puolisoiden kesken. Siis sen yhteisen laatuajan vietosta, jota jää sentään muutama tunti illassa sen jälkeen kun lapset on peitelty sänkyihinsä. Siitä on kuulkaa romantiikka, saati erotiikka kaukana, kun toinen tyhjentää tiski- ja toinen pyykinpesukonetta hätäisesti kelloaan vilkuillen, sillä kympin uutiset pitäisi sentään ehtiä nähdä. Että pysyisi edes vähän kärryillä maailman tapahtumista. Ettei vaikuttaisi ihan toivottoman tyhmältä duunissa, kun pitäisi kuitenkin pystyä heittämään small talkia vähän aiheesta ja aiheen vierestä. Ja aina väsyttää. Väsyttää niin vietävästi, kun se vähäinenkin harrastustoimintaan vivahtava humpuuki, oli se sitten lukemista tai liikuntaa, on vähennettävä jo ennestään liian lyhyistä yöunista. Punttisalille on mentävä kuudelta aamulla, jos aikoo käydä. Sulkapallovuoroa ei voi ottaa ennen iltakymmentä, koska muu aika on perheeltä pois. Ja takana on melkein kymmenen vuoden univelat.

Puhumattakaan ainaisesta ajanpuutteesta, jatkuvasta syyllisyydentunteesta, huolesta perheen taloudellisesta toimeentulosta kiristyvien korkojen uhan alla ja kaikesta muusta, joka tekee perheellisistä ihmisistä burn outin partaalla hoippuvia ihmisraunioita siitä huolimatta, että aidosti rakastamme kaikkia perheenjäseniämme ja haluaisimme viettää heidän kanssaan juuri tuonkaltaisia, Avun kanteenkin ikuistettuja hetkiä. Ikimuistoisia hetkiä, jolloin saisimme vain olla yhdessä ilman, että kenelläkään on kiire mihinkään.

Mutta sellaiset hetket ovat harvassa. Vielä harvemmassa ovat ne hetket, jolloin saisi olla ihan kahden kesken oman rakkaan kanssa, ja keskittyä hoitamaan sitä lasten todelliseksi kodiksikin mainittua vanhempien välistä suhdetta. Siis niin kauan kun on vielä jotain, mitä hoitaa.