Löysästä hirrestä voi pelastua

Karu tarina verottajan armoille jääneestä ihmisestä. Uskon kautta asiat kuitenkin järjestyvät.

Marraskuinen ilta oli ollut kylmä ja viimainen, kun olin syntynyt Kestilässä, Pohjois-Pohjanmaalla 50 vuotta sitten. Kätilö oli saapunut kotiimme ja minut oli kapaloitu lämmitettyjen vesipullojen turvin kylmän pirtin sänkyyn. Itse en tuosta onneksi muista mitään.

Pienen maatilan poikana jouduin jo pienestä saakka paiskimaan tilan töitä heinäpelloilla ja ammuvien lehmien parissa. Tympäisihän se välillä, mutta varsinkin syyskesäisin, päivätöiden jälkeen alkoi jännä puuha. Ravustus.

Siikajoki, joka virtasi kotimme ohi, oli kuuluisa ravuistaan. Joenrannat täyttyivät ravunpyytäjistä, ostajia liikkui autoillaan paikkakunnalla. Tuo oli ensimmäistä yritystoimintaa jota harjoitin. Yöunet jäivät vähiin, mutta se ei haitannut, sillä rahasta oli ainainen pula, joten ravunpyynnillä tienatut ensimmäiset bisneskolikot, jopa setelit, nousivat arvoon arvaamattomaan.

Ensimmäiset kouluvuoteni kävin läheisellä kansakoululla kävellen, mutta keskikouluun tulikin jo matkaa kymmenen kilometriä. Siihen aikaan oli jo onneksi linja-autokuljetus, joten ei tarvinnut jalkaisin tarpoa.

Koulunkäyntiä en oikein rakastanut, sitäkin enemmän urheilua ja lainakirjojen lukemista, josta johtuen ilmeisesti sain hyviä numeroita ainekirjoituksesta. Voitinpa jonkun itsenäisyysaiheisen kirjoituskilpailunkin ja sain kunniakirjan, joka minulla on vieläkin tallessa. Sen ovat allekirjoittaneet Johannes Virolainen ja Marjatta Väänänen.

Lapsuusaikaani liittyi myös käynti uskovaisen äitini kanssa hengellisissä tilaisuuksissa, mutta 12-vuotiaana en enää halunnut niihin lähteä ja niin se polku katkesi pitkäksi ajaksi.

Keskikoulun jälkeen minulla ei ollut oikein tietoa minne lähteä jatkamaan opintoja.

Merille 

Syksyisenä, sateisena iltapäivänä vietin lounastaukoa makaamalla kotitalomme ullakolla sijainneessa huoneessani. Minulla oli radio auki ja kuuntelin ”tänään iltapäivällä” -lähetystä. Puoliunessa korviini kantautui iltapäivän aihe ”merimiesammattikoulut potevat oppilaspulaa”. Säntäsin yläkerrasta parilla loikalla alakertaan ja huusin vanhemmilleni: ”Minä lähden merille.”

Alkoi voimakas väittely, koska olin alaikäinen ja Suomen Joutsenelle vaadittiin vanhempien suostumus. Sain lopulta heidät allekirjoittamaan lupauksen16-vuotiaan matkustaa kauas kotoa Turkuun Suomen Joutsenelle. Tosin juuri ennen lähtöni täytin jo 17 vuotta.

Raskas matkalaukku vierelläni seisoin sitten joulukuisen pakkaspäivän iltapäivähämärässä bussipysäkillä ja odotin autoa. Katselin sitten linja-auton takaikkunasta, kun kotitalo häipyi näköpiiristä ja matka tuntemattomaan alkoi. Nieleskelin ja jotakin nestettä pyyhkäisin silmistä.

Suomen Joutsenen merimiesammattikoulussa oli armeijamainen kuri, siellä leivottiin karskeja merenkyntäjiä. Historiallisessa purjelaivassa vierähti vuosi 1974. Tosin kesälomalla piti hankkia tulevan syksyn koulurahat laivaharjoittelulla. Ensimmäinen matkani suuntautui Lissaboniin Portugaliin.

Koulun jälkeen siirryin kuivarahtilaivoille töihin. Laivat olivat hyviä ja huonoja, jotkut jopa ”uivia ruumisarkkuja”, eli todella huonokuntoisia.

Suoritin välillä 1976 varusmiespalvelukseni Kainuun Prikaatissa Kajaanissa, josta sotilaspassiini kirjoitettiin kaksi kiitettävää arvosanaa.

Omaisuus meni

Vuoden 1978 syksyllä minua ei oikein merielämä enää kiinnostanut. Olin ollut kesän kotitilallamme töissä, mutta syksyllä alkoi taas veri vetää jonnekin ja innostuin lähtemään Israeliin kibuzille.

Kun palasin sieltä kesällä 1979, alkoivat vanhempani ehdotella, josko ostaisin kotitilamme, koska kukaan kolmesta veljestäni ei oikein halunnut tilaa jatkaa. Niinpä siinä aikani mietittyäni päädyin lopulta maatalousyrittäjäksi. Tilan koko oli isäni aikana kasvanut 310 hehtaariin.

Tila oli ostohetkellä kiinnitetty erään yrittäjän miljoonavelkoihin, mutta kauppa onnistui siitä huolimatta, koska yrittäjällä meni tosi hyvin. Aloin rajun työputken. Rakensin uuden karjasuojan, salaojitin ja koneistin tilaa. Työpäivät olivat ympäripyöreitä. Pahinta oli se, että minulla ei ollut vaimoa, mutta onneksi vanhempani auttelivat minkä kerkesivät.

Sitten saapui eräs kaunis syyskuinen ilta. Olin juuri pysäyttänyt traktorin pihaan, kun siihen kaarsi hiekkapöllyten poliisiauto. Katsoin suu auki, että mitä se tänne tulee? Totuus selkeni, kun poliisin mukana oli ulosottomies.

Yrittäjä, jota tilani oli takaamassa, oli tehnyt konkurssin ja niinpä minulta lähti sinä iltana kaikki omaisuus. Ei muuta kuin rinkka selkään, koska oli taas talvi tulossa.

Ostin viimeisillä rahoillani jälleen menolipun Israeliin kibuzille. Tulolippua en ostanut.

Työskentelin Israelissa myös mosavilla Negevin autiomaassa ja Eilatin hotelleissa. Sitten siirryin Kyprokselle, sieltä ei töitä saanut, joten jatkoin Kreetalle. Se oli työnsaannin kannalta ihan hyvä mesta.

Verottaja ei vähään tyydy

Lopulta en enää jaksanut kiertolaiselämää, vaan palasin Suomeen, vain kuullakseni, että pankit olivat myyneet tilani paljon kalliimmalla, millä olin sen itse ostanut ja niinpä minua odotti 600 000 mk:n veromätkyt, jotka olivat jo kasvaneet korkoa ja koronkorkoa. Ihmettelin, että miten sellaisesta voi verottaa, mitä ei ole saanutkaan. Valitin veroista olettaen, että tottakai ne poistetaan, tässä on jokin väärinkäsitys.

Suuntasin kurssini YK:n rauhanturvajoukkoihin Etelä-Libanoniin ja Beirutiin joulukuussa 1985. Palvelin siellä toukokuuhun 1987 ja olin loppuajasta erään vartioaseman päällikkönä ylikersantin vakanssilla. Loma-aikana ajelin verovapaasti ostamallani Audilla ympäri Israelia, sillä auto piti säilyttää Israelin puolella.

YK-joukkomme joutuivat välillä koviinkin selkkauksiin, sillä tilanne alueella oli silloin kovin levoton. Selvisin kuitenkin hengissä ja ajelin Audilla Euroopan läpi kohti Suomea ja Helsinkiä, jossa minua odotti taas pommi. Verojani ei ollutkaan poistettu, vaan ulosottomies kävi takavarikoimassa autoni, kun saavuin Suomeen.

Lisäksi olin päässyt eritäin hyvään työpaikkaan, helsinkiläiseen pankkiiriliike Evliin töihin ja työinto ja tekeminen pienessä yksityisessä yrityksessä oli kaikilla kova. Minulla, entisellä maatalousyrittäjällä, oli nyt aitiopaikka nähdä, kuinka neljän nuoren miehen perustama pankkiiriliike menestyi todella hyvin suurten pankkien rinnalla.

Itselläni ei käynyt yhtä hyvin. Verojen takia ulosottomies alkoi mitata suurimman osan palkastani. Niinpä minulla ei taaskaan ollut muuta kuin luukku, jossa nukuin resuisella sohvalla ja kuuntelin radiota. Kaikki muu oli taas viety. Katkeroiduin.

Otin yhteyttä Hannu Karpoon ja hän teki minusta kahteen ohjelmaansa jutun. Niiden ansiosta lopulta Kestilän kunta poisti kunnallisveroni, mutta valtion verojani en saanut pois, vaikka Oulun lääninverovirasto oli puolellani.

Verohallituksen virkamies sanoi: ”Jossakin sinulla on rahaa, onko ne teurastomolla, sinähän olet pankkiiriliikkeessä töissä, onhan siellä rahaa. Voisi olla parempi, että muutat ulkomaille, et tule koskaan selviämään veroista. Lopulta sain lohduttavan kirjeen verohallinnosta: ”Myönnämme, että ette ole hyötyneet tilanne kaupasta mitään, mutta periaatteessa meidän on pakko teitä verottaa.”

Tuossa vaiheessa välillä kovakin sisimpäni alkoi murentua. Pohja putosi elämältä.

Töissä kävin kuitenkin tunnollisesti ja aina tietyin ajoin töistä kämpille tultuani nostin lattialta ulosmittauslappuja, joissa oli hurjia maksusummia. Iltaisin kävelin ympäri Helsingin katuja. En ollut minnekkään menossa, enkä mistään tulossa. Kiersin kuin kehää.

Valta vaihtui sydämessä

Murenin ja huusin Jumalaa apuun. Hän kuuli huutoni ja niinpä kesäkuisena sunnuntai-iltana 1988 raahauduin erääseen helsinkiläiseen rukoushuoneeseen, jossa pastori rukoili puolestani.

Siitä päivästä kääntyi lehti elämässäni. Valta vaihtui rauhanturvaajan sydämessä.

Ulosmittauslaput tippuivat niinkuin ennenkin, mutta en enää niitä surrut. Työtäkin tein taas ihan iloiten sillä pienellä palkalla joka jäi käteeni. Palasin niille juurilleni, joissa olin pienenä poikana oppinut äitini kanssa käymään, eli hengellisiin tilaisuuksiin.

Sitten tapahtui ihme vuonna 1992. Verottaja armahti minut. Sinä päivänä menin hyvään kahvilaan ja join oikein kalliit leivoskahvit. Oli mahtava tunne saada vuosikausien ulosmittausten jälkeen kokonainen tili käteen. Pankkiiriliikkeen omistajat onnittelivat minua, että olin kestänyt piinan. Mitään minulla ei ollut, mutta mitään ei enää vietykään, saatoin aloittaa puhtaalta pöydältä.

1994 koitti sellainen päivä josta olin aina haaveillut, mutta mikä oli tuntunut mahdottomalta. Sain kunnian taluttaa alttarille maailman kauneimman naisen, Helenan, josta tuli puolisoni.

Olin asunut keskellä Helsinkiä Eerikinkadulla seitsemän vuotta, mutta avioiduttuamme muutimme Helsingin Vesalaan, jossa vierähti seuraavat seitsemän vuotta. Tuntumaa tuli näin vuokra-asujana niin Helsingin keskustan kuin myös lähiön elämästä. Saatoin sanoa jo tuntevani niin kaupunkilaisten kuin maalaistenkin ilot ja murheet.

Tuolloin olin palvellut pankkiiriliikkeessä jo 14 vuotta ja nähnyt kuinka tyhjästä ja pienestä yrityksestä oli kasvanut satoja henkilöitä työllistävä pankki. Minulla oli ollut kunnia aitiopaikalta seurata erästä hienoa yrityskuviota. Itsekin aloin taas uskaltaa ottaa riskejä, niinpä hyvästelin haikeana työkollegat.

Olimme Helenan kanssa saaneet neljä lasta ja ajattelimme, että Helsingin hintatasolla emme koskaan saa omaa kotia hankittua.

Olin siirtynyt Helsingin Herttoniemen yhteiskoulun kouluisännäksi. Rakensimme Porvoon lähellä sijaitsevaan kauniiseen ja historialliseen Askolan pitäjään pienen torpan, jossa nyt olemme asuneet kaksi vuotta. Vaimoni pääsi Porvoon sairaalaan sairaanhoitajaksi ja minä ajan pitkää työmatkaa välillä Askola-Helsingin Herttoniemi.

Lapsemme käyvät Askolan kirkonkylän koulua ja pienimmät ovat päiväkodissa. Seurakunnan tilaisuuksissa käymme viikottain.

Kertomukseni oli valitettavan pitkä. Kerroin sen kuitenkin siksi, että vaikka tarinallani ei olisi mitään muuta tarkoitusta, niin haluaisin kertomukseni auttavan jotakin ehkä samojen ongelmien kanssa painivaa, kuin mitä minä olen joutunut taistelemaan.

Lisäksi olen oppinut ajamaan asioita joskus kovankin linjan mukaan, koska vaikka on kristitty, niin vääryyttä ja sortamista ei ole pakko kestää. Kristittynä haluan kulkea kappaleen matkaa kärsivän rinnalla ja auttaa häntä kykyni mukaan.