Saako vanhempiaan vihata?

Lapsuus ei ole kaikille sitä elämän onnellisinta aikaa. Sallitaanko lapsen tuntea aikuisena vihaa vanhempiaan kohtaan vai onko kaikki annettava anteeksi?

Yleinen käsitys yhteiskunnassamme lienee se, että vanhemmilta tulee sallia lähes mitä tahansa. Heidän tekemisiään ei tule kyseenalaistaa, ja mikäli he virheisiin sortuvat, tulisi ne heille antaa anteeksi. Mutta tosiasia on, että hyvin monilla on katkeria muistoja lapsuudesta. Syystä tai toisesta osa tuntee vanhempiaan kohtaan jopa vihaa. Onko vanhempien vihaaminen oikeutettua, ja jos on, niin missä tilanteissa?

Yleinen olettamus on, että vanhemmat huolehtivat lapsistaan, rakastavat heitä täysillä ja panostavat lastensa hyvinvointiin. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monella on ollut onni elää oikeasti onnellinen lapsuus.

Valitettavasti tälläkin hetkellä jossain joku lapsi menee vaatteet päällä nukkumaan, asettaa kengät lähelle sänkyä ja kuuntelee viereisestä huoneesta kantautuvia ääniä. Sisäinen hälytysjärjestelmä on aktivoitunut ja odottaa vaistomaisesti sitä hetkeä, kun täytyy juosta naapuriin turvaan ja soittamaan poliisit. Kyseessä on siis liian monelle tuttu tilanne. Joko molemmat tai toinen vanhemmista on juonut itsensä vahvaan humalatilaan ja jossain vaiheessa saattaa syntyä riitaa. Pelkkä sanallinen taisto ei välttämättä riitä ja sanojen loputtua turvaudutaankin hyvin usein väkivaltaisiin voimakeinoihin. Lapsi, joka on tullut seuraamaan vanhempiensa sanaharkkaa, saattaa itsekin saada osansa nyrkkien heilumisesta. Syyn ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen jos viina saa väkivaltaiseksi. Silloin lyödään sitä, joka lähellä sattuu olemaan.

Alkoholi ja väkivalta ovat se merkittävin yhdistelmä, jonka vuoksi voidaan pahoin ja jonka aiheuttamat tapahtumat katkeroittavat lasten mielen. Miten kukaan lapsi voi koskaan ymmärtää syytä sille, että joutuu huutamaan omalle vanhemmalleen: ÄLÄ TAPA tai ÄLÄ LYÖ.

Alkoholin ja väkivallan lisäksi on kuitenkin muitakin tapoja, joilla vanhemmat voivat saada lastensa vihan päälleen.

Otetaan esimerkiksi vanhemmat, jotka eivät ole koskaan paikalla silloin, kun heitä tarvitaan. Kaikki muut asiat menevät tärkeysjärjestyksessä edelle. Ensin tehdään töissä pitkää päivää, työpäivän jälkeen mennään ystävien kanssa istumaan ravintolaan tai harrastuksiin. Kotona käydään vain kääntymässä. Viikonloppuina ja lomien aikana viedään lapsia mahdollisimman paljon isovanhempien tai muiden hoitajien luo, jotta saadaan viettää laatuaikaa ilman lapsia. Omatunto pidetään puhtaana seteleillä, jotka jätetään keittiön pöydälle hätäisesti raapustetun kirjeen kera. Turvaudutaan siihen, että lapset joka tapauksessa rakastavat vanhempiaan. Mutta tarvitseeko sellaisia vanhempia rakastaa, jotka eivät omaa rakkauttaan osoita vähemmässäkään määrässä?

Myös vanhempien jatkuva riitely, tai kylmä asenne toisiaan kohtaan saattaa saada lapset vihaamaan niin vanhempiaan kuin koko parisuhde-asetelmaa. Oletus, että ehjä perhe on lapsen onni, on väärä. Jos perhe-elämä on jatkuvaa riitelyä, pettämistä, valheita, tulehtunutta ilmapiiriä, niin miten siinä ympäristössä voisikaan kasvaa ja kehittyä onnellinen lapsi.

Perheissä tapahtuneet pedofiili- ja murhatapaukset ovat niitä järkyttävimpiä. Ja kaiken tapahtuneen raakuuden keskellä lapsi kamppailee omien tunnontuskiensa kanssa miettien, onko hänellä oikeutta vihata omia vanhempiaan.

Psykologit ja perheterapeutit neuvovat antamaan anteeksi. Se kuulemma helpottaa oloa ja on uuden alun ehdoton edellytys. Mutta miten voi milloinkaan antaa täysin anteeksi omalle isälleen, jota pakoon joutui juoksemaan paljain varpain talvipakkasella kylmässä lumihangessa, oman henkensä vuoksi peläten?

Miten pystyy antamaan anteeksi sen, että näki äidin lyövän perheen pienimmäistä nyrkillä naamaan ja riepottelevan hiuksista pitkin lattiaa? Ja jos tietää toisen vanhemman tappaneen toisen vanhemman, niin onko silloin haluja antaa anteeksi? Voiko sellaista edes antaa anteeksi?

Olisiko ainaisen anteeksi antamisen sijaan syytä kehottaa kertomaan ääneen oikeat tunteet ja ajatukset. Olisiko kohtuullista, että lukuisten lapsuudessa koettujen kauhun ja vääryyden hetkien jälkeen joku tarttuisi käteen ja kertoisi, että pinnan alla kytevät tunteet ovat täysin oikeutettuja. Ja olisiko mahdollista, että vihdoinkin saisi aloittaa elämän puhtaalta pöydältä ilman että jonkun syyttävä sormi osoittaa kohti ja kehoittaa ymmärtämään, tekemään töitä anteeksiannon eteen, paikkaamaan mahdollisesti välitkin kuntoon. Jos mahdollista, niin ehdottomasti niitä välejä kannattaa yrittää paikata ja anteeksi antoakin yrittää, mutta se ei saa olla väkinäistä. Eiköhän tärkeintä kuitenkin ole keskittää energiansa tulevaisuuteen, ja miettiä miten itsestä tulee onnettoman lapsuuden jälkeen onnellinen aikuinen.

Yksinkertainen resepti on se, että poistaa elämästään ne asiat, jotka tekevät olosta onnettoman. Tällöin tulee lisää tilaa niille asioille, jotka tuovat hymyn huulille ja auttavat karistamaan menneisyyden haamut.