Parisuhdeterapiaa tämäkin

Kiina-ilmiö on jo käsite ja tämä tarina on ilmiön yksi sivujuonne.

Aviomies tulee poikkeuksellisen hyväntuulisena töistä kotiin ja aiheuttaa vaimolle tietenkin miettimistä, ruuanlaiton lomassa. Varsinkin kun mies tulee liki, kietoen käden uumalle ja tuikkaa vielä suukon. Mistäs nyt tuulee, mietti vaimo otsa kurtussa.

Mitähän sille nyt on tapahtunut? Väsymyksestä ei näy merkkiäkään, saati sitten ärtyisyydestä, puhumattakaan vuolassanaisesta puhetulvasta siitä mitä joku typerys toimistolla on taas saanut aikaiseksi. Tämä ei hyvältä vaikuta vaikka siltä näyttäisikin, miettii vaimo ja päättää selvittää arvoituksen. Eihän sitä nyt näin voi jättää kun ei näköjään aio itse kertoa

- No, mikäs sulle on tapahtunut. Oletkos saanut palkankorotuksen?

Mies katsoo vaimoaan leveästi hymyillen, mutta ei kiirehdi vastaamaan. Etsii lehtipinosta päivän lehden, istuu keittiön pöydän ääreen ja on lukevinaan sitä tovin, mutta mieltä kirvoittavat vielä päivän tapahtumat. Sanoo lopulta lehteä selaillessaan.

- Huomattavasti parempaa, mies ikäänkuin huokaisee.

- Parempaa. Eikös palkankorotus sentään olisi jotain? Siitä viimeisestähän on jo aikaa.

- Onhan siitä mutta nyt on mullakin käynyt tuurin tynkää. Ja saattahan se palkkakin vielä nousta, kukaties.

- Jos ei palkka ole noussut niin mikä?

- Olen saanut tavallaan ylennyksen, sanoo mies messevästi ja nojaa niin että selkänoja narahtaa.

- Tavallaan ylennyksen Miten niin tavallaan?

- Siten niin että mut on valittu valtuuskuntaan. Vihdoin minutkin huomataan.

- Valtuuskuntaan Sekö nyt on se niin hyvä uutinen ettet meinaa nahkoihisi mahtua.

- Ei.

- No, sano nyt jo hyvä mies. Tuollaista jahkaamista et ole vielä koskaan esittänyt, sanoo vaimo jo kärsimättömyyttä äänessään.

- Firmasta lähtee valtuuskunta Kiinan Pekingiin ja minut on valittu siihen mukaan.

- Sinä Kiinaan. Mitä ihmettä SINÄ siellä tekisit? Milloin?

Vaimo ei ole uskoa korviaan ja unohtaa siinä samassa mitä on juuri tekemässä, kääntyen kauha kädessä kohti miestään, kasvoillaan sanoin kuvaamaton ilme. Mies istuu siinä hymyillen kuin hangon keksi ja on selvästikin hyvin onnellisen oloinen.

- Vastaa, tiukkaa vaimo lopulta kipakasti.

- Mitä vain rouva haluaa tietää, mies sanoo arvoituksellisesti ja vinkkaa silmää.

- Että milloin lähdet ja mitä sinne tekemään? Herranen aika.

- Elokuussa, heti lomien jälkeen. Firma on päättänyt selvittää olisiko sillä inressejä siirtyä tai ainakin osittain siirtää toimintojaan Kiinaan.

- Niinkö Ja mitä tekemistä sinulla on sen asian kanssa?

- Miten niin, mies vastaa kysyen ja esittäen hämmästynyttä.

- En saa päähäni miksi juuri sinut siihen valtuuskuntaan valittu. Niin ja ketä muita sinne muuten lähtee? Miten monta?

- Viisi minun lisäkseni ja tietysti osastopäälikkö, sanoo mies niin välinpitämättömästi kuin vaan osaa.

- Siis kuusi naista ja sinä. Eihän teidän toimistossa ole muita miehiä kuin sinä. Ilmankos sitä ollaan niin suu levällään. Saattoihan sen arvata. Vai vielä Kiinaan kuuden naisen kanssa lomalle. Eipä taida olla mikään ilouutinen, minulle.

- Menet taas asioiden edelle, ja sitä paitsi, onko tuon kastikeen tarkoitus kiehua liedelle, huomauttaa mies vaimonsa ohi kurkaten.

Se on puhdas työmatka

Vaimo pyörähtää vikkelästi ja ehtii viime tingassa nostaa kasarin levyltä. Puuhastelee sitten hetken lieden ääressä, kunnes kääntyy miestä kohti. Kysymys paistaa kasvoilta.

- Mitä sä sanoitkaan viimeksi, varmistaa vaimo.

- Että teit taas niitä, tavoillesi uskollisia, omia johtopäätöksiäsi, mies huomauttaa koppavasti.

- Minkä suhteen?

- Sen, että matkustan kiinaan kuuden naisen kanssa ja vieläpä lomalle. Päätelmäsi ei olisi voinut enempää mennä pieleen.

- Niinhän sinä sanoit. Viisi sun lisäkses ja osastopäälikkö. Eikö siitä silloin tule kuusi naista ja sinä?

- Mutta kun meidän osastolta lähtee vain minä ja osastopäälikkö. Siis rouva Saarinen ja minä.

- Ai. Olisit heti sanonut.

- Sitä paitsi en mene lomalle. Se on puhtaasti viikon työmatka Pekingiin, sanoo mies ykskantaan.

Sen sanottuaan jää tuijottamaan ikkunasta ulos, kasvoillaan haaveileva ilme. Vaimo näkee että miehellä on vielä jotain kerrottavaa mutta ei halua nohittaa enempää. Kaipahan kertoo kunhan kerkii, miettii vaimo ja katsoo itsekin ulos. Kevät on edennyt jo pitkälle. Pihasta ovat lumet kaikonneet ja nurmikko näyttää kaikkea muuta kuin hyvältä, mutta auringon lämpö tekee sille ihmeitä muutamassa päivässä.

- Olis vielä yks juttu, sanoo mies varovaisen oloisesti, jatkaen ulos tuijottamista.

Vaimo ei vastaa ja on muutenkin keskittynyt ruuanlaittoon, alkaen kattaa pöytää. Mies katsoo vaimon touhuiluja jonkin aikaa, siirtää lehden sivupöydälle ja rykäisee lopulta.

- Yhdelle meidän porukasta saataisi tulla mahdollisuus jäädä pidemmäksi aikaa sille komennukselle.

- Annas kun arvaan jatkon. Sinä tietysti ilmoittauduit vapaaehtoiseksi. Eikö niin, kivahtaa vaimo ja katsoo miestä tuimasti, lautanen kädessään.

- Niin mutta....

- Minä arvasin sen. Enkö mä olekin aika hyvä arvaamaan, piikittelee vaimo.

- Mutta kun....

- Kun mitä, leikkaa vaimo sanat miehen huulilta. - Miten sä kuvittelet joissain maailman äärilaidoilla pärjääväsi? Yksin. Eihän sun kielitaidoilla voi siellä millään selvitä.

- Enhän mä sinne ihan yksin jääkään.

- Juuri äsken sanoit että jäät. Puhut ihan ristiin. Ihan kuin yrittäisit salata jotain.

- Ei se ole mitenkään varmaa että sinne ketään jää. Minähän sanoin, että jos, ja siinäkin tapauksessa käyttööni jää tulkki.

- Tulkki Olisit heti sanonut. Mutta kerrohan minkä vuoksi juuri jäisit pidemmäksi ajaksi? Eikö niissä toisissa lähtiöissä olisi sopivampia, naimattomia ainakin?

- Ei, eipä taida olla. Pienet lapset kaikilla. Minullahan on vähiten esteitä. En ymmärrä miten suhtaudut asiaan. Olin varma että olisit iloinen saamastani huomiosta, mutta ei näemmä.

- Sinun parastasihan minä ajattelen, hyvä mies. Joutuisit siellä taatusti jos jonkinlaisiin ongelmiin, varsinkaan kun en minä ole auttamassa. Tarkoitan sitä ettet tule edes naapurimme kanssa toimeen niin miten siellä kielitaidottomana?

- Se nyt ei todista yhtään mitään. Eihän naapuriamme kukaan muukaan voi sietää. Minähän sanoin jo, että minulla on siellä tulkki käytettävissä ympäri vuorokauden, jos niin haluan.

- Ahaa, nythän mä oivallankin mitä ajat takaa, sanoo vaimo ja lehahtaa kasvoiltaan tulipunaiseksi. - Se tulkki on tietysti nainen ja vieläpä NUORI nainen ja tietenkin sinä tarvitset tulkkia kaiken aikaa. Yötä päivää. Ilmankos sitä ollaan niin haltioituneena lähtemään. Jo minä vähän aattelin tuota sun intoiluasi, että jotain siinä on takana. Että Kiinaan asti sitä pitää päästä. Mahdollisimman kauas minusta. Sillä lailla.

Mies katsoo vaimoaan tyrmistyneenä. Tällaista vastaanottoa hän ei sentään ollut odottanut. Vaikka toisaalta, vaimo saattaa olla oikeassa. Jospa tulkki onkin nainen. Tosiaan. Niinpä tietysti, niinhän sen täytyy olla koska Saarinenkin niin kujeellisesti tulkista kertoi.

- Mitä ilmeisemmin et siis aio antaa siunausta työkomennukselleni, sanoo mies myrtyneenä.

- Yhdellä ehdolla, vaimo kivahtaa.

- Niinkö? Vainko vaan yhdellä ehdolla. Sehän olisi sinulta suorastaan ennenkuulumatonta, mies pilkkaa.

- Kyllä, kuulit ja ymmärsit ihan oikein, sanoo vaimo nyt jo hymyn karehtiessa huulillaan.

- Vissiin aiot pimittää sen ehdon minulta?

- En suinkaan. Ehtoni on ihan yksinkertainen. Voit ottaa komennuksen vastaan vain siinä tapauksessa että minä tulen mukaasi sinne Kiinaan

- Mitä ihmet......Sinä Ehei, enpä usko sen olevan sen mahdollista, ihmettelee mies asian saamaa käännettä.

- Minäpä hyvinkin ja sinä selvität sen huomispäivän aikana osastopääliköltäsi. Eikö niin?

- Voin kyllä kysyä, mutta tiedän jo aikamoisella varmuudella miten siihen vastataan. Kaikkea sinä kuvitteletkin. Ihan naurattaa nuo sun suunnitelmasi.

Kun seuraavana päivänä aviomies tulee töistä, arki näkyy kasvoilta selvästi ja mies retkahtaa sohvalle makaamaan, ummistaen silmänsä todellisuudelta. Vaimo katsoo miestä ja hymyilee. Sanoja ei tarvita ja vaimo alkaa miettiä millaisia vaatteita hankkisi tänä kesänä, mieli huomattavan keventyneenä.