Lehtitilaukset
Suomalaista arkea Helsingin leipäjonossa. Kokemuksia ja tuntemuksia siitä, miltä tuntuu olla leipäjonossa numerolla 6.
On tiistai ja kello on 7.53. Hyppään bussiin, jotta voin vaihtaa Siilitiellä metroon. Tavoitteeni on Myllypuron Liikuntahalli ja ruokajono.
Olen vuosien myötä oppinut, etten voi mennä bussilla suoraan Liikuntahallille, koska bussikuskit tietävät milloin jako on. Hekin haluavat kikkailla omalla tavallaan köyhiä kyykkyyn niin, että mummot ja muut avuttomat eivät ehdi paikalle tasan kello 9.30. Silloin ruokaportti menee nimittäin kiinni ja on myöhäistä yrittää saada mitään. Sekös bussikuskeja ilahduttaa, kun Liikuntamyllyn pysäkeiltä palataan tyhjin käsin ja allapäin heidän katseidensa alle.
Mutta tämähän on vain ”aloittelijan” moka. Olen ohittanut tuon vaiheen. Lähden siis ajoissa liikkeelle, jotta olen myös ajoissa jonottamassa portin takana numerolappuani ruokajonoon. Mies, joka jakaa numeroita, on suopea minulle kun olen jonon alkupäässä. Hän tietää, että olen jonottanut ulkona ainakin tunnin vain varmistaaksesi sisäänpääsyn ensimmäisten sadan joukossa.
On muuten ihmeellistä, että tämä nahkatakkimies suhtautuu sinuun suopeammin, jos olet jonon alkupäässä ja olet virolainen, venäläinen tai joku muu huonosti suomea puhuva henkilö. Jos olet suomalainen ja tulet portille vain 5 minuuttia ennen portin sulkeutumista (esim. edellä kertomieni bussiviivästysten takia), tämä numerojonglööri osoittaakin todelliset taitonsa. Hän antaa sinulle iloisesti nauraen satavarmasti sen päivän viimeisen numeron. Numeronjakajan kavereita tulee kuitenkin vielä 1 minuuttia ennen portin sulkeutumisaikaa ja, hups vaan, he ovatkin ensimmäisten joukossa kun ruokajono alkaa pyöriä.
Portin kiinnimenon ja ruoanjakelun välillä on vielä hartaushetki. Oli pakkanen tai ei, niin siihen käytetään 15 minuuttia. Puheet ovat välillä ihan asiaa, mutta niin ristiriidassa tämän numeronjakajan ja muutaman muun ruoanjakajan toiminnan kanssa. Ihan kuin elämässä yleensäkin: susi kävelee lammasten vaatteissa ja Paha toimii Hyvän kätyrinä. Olen ollut monta kertaa kiitollinen saamastani avusta, ruoasta ja joskus jopa puheista.
Vuosien varrella on vain käynyt noita samoja naamoja katsellessa selväksi kuitenkin se, kuinka ihmisiä luokitellaan. Tiedän, että minutkin on luokiteltu ulkonäköni, pukeutumiseni ja puhetapani perusteella omaan karsinaansa monen ihmisen pääkopassa. En ehkä jonkun mielestä edes saisi olla siellä, koska hän ei tiedä tilannettani – vain ulkonäköni.
Olen kuitenkin lähtenyt tänäkin tiistaina liikkeelle… ja ajoissa. Olen seisonut tunnin tuulessa kymmenien muiden kanssa odottaen portin avautumista ja vuoronumeroni saantia. Tuon tunnin olen kuunnellut pääasiassa viroa ja venäjää. Onneksi meitä on ollut niin paljon ja suht tiiviinä jonona, että olemme lämmittäneet toinen toisiamme. Portti aukeaa ja numeronjakaja on uskollisesti paikalla. Saan häneltä numeron 6.
Odotamme Liikuntahallin pihalla puolisen tuntia, että hartaus alkaisi. Saamme sentään hakeutua seisomaan minne haluamme tietyllä alueella, mutta roskat ja tupakantumpit on pantava roskakoreihin. Humalassa ei saa olla. Kun hartaus alkaa kaiuttimet ovat päällä, mutta puheesta ei saa mitään selvää. Puhuja puhuu liian kaukaa mikkiin, aitteissa on vikaa tai tuulee niin että ääni hukkuu. Noin 800 ihmistä liikehtii ja pitää puheensorinaa, joten on aika luonnollista, ettei mitään kuulu - hartauspuheesta ainakaan.
Nahkatakkimies sanoo kuuluvasti numeron 3 ja kaikki tietävät, että ruoanjako on alkanut. Kolmoset kipittävät jonoon ja suuntaavat halliin sisälle. Sitten huudetaan numero 13, sitten 23, sitten 2, sitten 12, sitten 22 ja sitten numero 6.
Kävelen muiden kuutosten mukana jonoon. Kaivan numerolapun taskustani ja annan sen nahkatakkimiehelle. Olen selviytynyt sisälle. Avaan muovipussini ja saan leipää, paria lajia valmisruokaa, leikkelettä, pullaa, hedelmiä ja salaattia. Siinä se. Päivän saldo. Elän sillä pari päivää. Matkustaminen, tuntien odottaminen, ihmiskohtaloiden miettiminen ja omanarvon puntaroiminen kannattivat: Suomi on kuitenkin hyvä maa, kun täällä autetaan vielä toisia, vaikka tuntuukin siltä että mieluummin ulkomaalaisia kuin suomalaista kurjaa, joka yrittää kitkutella arkeaan päivä kerrallaan. Sanon itselleni: "Hyvä minä". Selviydyn, olin tänä tiistaina numero 6 ja tulevana tiistaina joku muu, mutta samoin tuntein – jos ei tule ryppyjä matkaan.
