Lehtitilaukset
Synnytyksen jälkeinen masennus on yleistä ja se koskettaa koko perhettä. Minä tokenin siitä, ainakin uskon niin.
Hämmentynyt puna poskillani kömmin ulos Kähkösten ulkohuussista. Nyt se sitten nappasi, raskaustesti lupasi vauvaa. Tuleva iskäkin oli onnessaan, olimme kuin kymmenen vuotta sitten seurusteluaikoina. Elämä oli pullaa.
Raskausmyrkytyksen vuoksi minut otettiin päiväpotilaaksi Kättilöopiston sairaalaan. Keräilin tunnollisesti pissaa purkkiin, söin erittäin terveellisesti ja tein kaiken taiteen sääntöjen mukaan, jotta vauvalla olisi massussa hyvä olla.
Eräänä iltana hillittömät tuskat pudottivat minut polvilleni, mies kaahasi minut sairaalaan kasvonsa kalpeina, suu tiukkana viivana. Kun oksensin ympäriinsä sairaalahuoneessa, hoitajat havahtuivat hälyttämään lääkärit paikalle. Pelkäsivät raskausmyrkytyksen aiheuttamia kouristusta. Sain magnesiumia ja parin vuorokauden ajaksi vahdin vierelleni. Sunnuntai-iltana kätilö kävi kertomassa, että huomiseksi on varattu aika leikkaussalista, huomenna minulla on vauva sylissäsi. Olin luottavainen, en olisi voinut toivoa parempaa huolenpitoa lapselleni.
Sunnuntai-aamuna purjehti herra ylilääkäri delegaationsa kanssa huoneeseeni ja kertoi, ettei minulla mitään raskausmyrkytystä ole. Eii kai sitten, mistäpä minä olisin tiennyt. Kaikessa hiljaisuudessa minut kuitenkin siirrettiin takaisin osastolle, ihan öitä myöten. Huoli lapsesta oli todella ahdistava. Hissukseni pohdin jo sopivaa muistokirjoitusta hänelle, enkä huomannut siinä mitään omituista.
Kuukausi ennen laskettua aikaa kertoivat, että nyt vauva ei enää kasva, synnytys pitäisi käynnistää. Ei synnyttäminen ollut vaikeaa tai kamalaa, sillä poika oli pieni ja sujahti kuin saippuapala kätilön käsiin. Kätilö olikin ainoa järkevä asia koko synnytyssairaalassani. Hän tsemppasi, kyseli vointiani muilta hoitajilta kun ei itse ollut vuorossa. Hän piti huolta, ettei minuun sattunut liikaa ja selitti koko ajan mitä tapahtuu. Muistan häntä aina lämmöllä.
Vastasyntynyt lapseni unohti hengittää, joten hänet vietiin hoidettavaksi. Lääkäri selitti, että pojalla oli sokeria, koska minulla on ylipainoa. Lääkärin mukaan poika tuli keltaiseksi siksi, että minulla oli raskausmyrkytys. Hoitaja taas valisti, että lapsi ei jaksa imeä, koska rintani on "tuommoinen". Lääkärit kertoivat myös, että vauvan aivojen ultrassa näkyi jotakin. Tarkkaillaan nyt puoli vuotta, sehän voi olla vain mustelma. Tai aivovamma.
Mieheni kanssa kävimme nukkumassa perhehuoneessa, ilman lasta. Sitten mies lähti töihin ja minä jäin yksin. Lapsesta pidettiin hyvää huolta, mutta minun voinnistani ei olisi voitu vähempää välittää.
Lopulta saimme vauvamme kotiin. Hyvinhän kaikki sujui. Nenämahaletkusta päästiin lopulta eroon, koliikista selvittiin. Miksi äiti kohtasi peiliin katsoessaan vieraat vihaiset silmät? Minne minä olin hävinnyt? Kenet lapseni näki?
Mieheni vei minut päivystävään sairaalaan Espoossa. Kloppi vastaanotossa lausahti lahjakkaasti, että meillä on täällä oikeastikin sairaita ihmisiä. Seuraavassa sairaalassa oli ihminen lääkärinä, hän otti tilanteeni tosissaan sellaisena kuin se oli, vakava synnytyksen jälkeinen masennus.
Alusta asti kerroin masennuksestani kaikille. Kävi ilmi, että joka toinen oli, tai oli ollut masentunut, joka toinen taas tunsi jonkun masennuksen kokeneen. Eräs ystävättäreni sanoi, että ensimmäinen puoli vuotta oli kuin eläintä olisi hoitanut, somaan lapseensa viitaten. Ei hänen kärsimystään olisi ikinä arvannut päällepäin. Toinen pumppasi unilääkkeitä purkillisen, kun oli niin väsynyt, ettei koskaan ennen. Saisinpa vain nukkua, hän oli toivonut.
Kävin läpi isäsuhteen ja hylkäämiset lapsuudessa, ja sen kuinka auktoriteetit synnytyssairaalassa käänsivät minulle selkänsä ja kuinka en uskaltanut kiintyä lapseeni menettämisen pelosta. Mielialalääkkeet pitävät toimintakykyisenä, vaikkakin aiheuttavat epämiellyttäviä sivuvaikutuksia. Mutta mieluummin mitä tahansa muuta kuin se ihmisen tyhjä kuori.
Masennusta voi ehkä verrata syöpään, sillä vaikka siitä on parantunut, sen uusiminen pelottaa aina. Elän varpaisillani, koko ajan kurkkien selkäni taakse, sielläkö se mörkö luuraa?
Pieni poikani tunnistaa äidin masennuksen. Kun olen hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt hän laittaa hikisen tahmean tassunsa käteeni ja sanoo älä äiti kirkonraunio (=hermoraunio). En ole rakkaani, se on vain ohimenevää. Yhdessä me selviämme mistä vaan. Entä miten selviytyvät ne, joilla ei ole ketään puolustajaa?
