Lehtitilaukset
Palasin viiden ja puolen vuoden takaisiin tunnelmiin siivotessani mappihyllyä. Sieltä tipahti teksti, jonka olin kirjoittanut tammikuussa 2002, muutama päivä sädehoidon loppumisen jälkeen.
Syyskuu 2001 oli paitsi maailmanlaajuisesti myös henkilökohtaisesti hirmuinen. Oma WTC-räjähdykseni tapahtui kolme päivää myöhemmin kuin kaksoistornit romahtivat New Yorkissa. Sain tietää olevani kuolemansairas. Minun on vieläkin vaikea sanoa tai kirjoittaa sanaa syöpä, yritän raukkamaisesti käyttää sanaa kasvain. Se kuullostaa vähemmän vaaralliselta.
Tämä minun syöpäni (no niin, näin hyvät kaverit me jo olemme...) oli lähtöisin sylkirauhasesta ja kasvatteli muutaman vuoden itseään kaikessa rauhassa kaulan, kielenalusen ja nielun alueella. Yritin kyllä usean kerran valittaa omituisia kipuja ja vaivoja työpaikkalääkärille, mutta enimmäkseen ne laitettiin keski-ikäisen naishenkilön epävakaan mielen kontolle. Viimeisen vuoden ennen toteamista olin niin kipeä, että nukuin vain pätkiä ja sain omituisia kohtauksia, joita arveltiin paniikkihäiriöiksi. Melkein uskoin sen itsekin. Lopulta kävelin hammaslääkäriin, ilmoitin hänelle, että suussani on syöpä, tee jotakin. Puolessa tunnissa olin suusairauksien polilla ja asia varmistettiin.
Jotta parantuminen yleensä oli mahdollista, tarvittiin radikaali leikkaus ja rankka kuuden viikon sädehoito.
On varmaan turha edes yrittää kuvailla sitä mielen mylläkkää, missä elimme sen neljäntoista päivän jakson ennen leikkausta.
Olen nyt kotona toipumassa sekä leikkauksen että sädehoidon aiheuttamista vammoista. Onkin tullut useaan otteeseen mietittyä kärsimyksen vaikutusta ihmispoloon. Uskokaa jos tahdotte, mutta uudelleen nielemään, puhumaan ja syömään opettelu suulla, jota on ensin operoitu kovalla kädellä ja sitten sädetetty kolmekymmentä kertaa, ei ole ongelmatonta. Puhumattakaan siitä vajaahampaisesta olennosta peilissä, joka on vaan hyväksyttävä omaksi kuvakseen.
Tämä viikko on ollut ehkä yhtä hankala kuin leikkauksen jälkeiset päivät. Onkin hedelmällistä tarkastella, minkälaisia tunnetiloja näihin kärsimyspäiviin on mahtunut.
Maanantaina olin varma, että lauantaina kadonnut ääni palautuu alkuviikosta ja kurkun kirvely hellittää pian. Olin siis kärsimätön ja malttamaton, joten näihin vääriin odotuksiin pohjautuen koko viikko lähti kehittymään sangen kielteiseen suuntaan henkistä jalostumista ajatellen.
Keskiviikkoon tultaessa ääni ja syömi (jolla sanalla lyhyesti kuvaan nielemisen ja syömisen tapahtumaa) olivat jos mahdollista entistä syvemmällä jossain kiven kolossa. Itkin ja harrastin syömiä. Väkisin. Sisulla. Itku oli puhdasta itsesääliä. Ui ui minua raukkaa. Itku turvotti kurkkua entisestään ja näin hankaloitti syömiä, jopa hengitystä. Ui ui, kenelläkään ei ole näin kurjaa
Torstaina tilanne oli vain entistä pahempi ja kehitinkin sen johdosta raivotilan. Huutaa ja kirkua en voinut. Niinpä nakkelin tavaroita kohtuuttoman kovasti ja paiskoin kaappien ovia niin että paukkui. Lähimmäiset keksivät pihahommia, vaikka oli kova pakkanen. Puhelin soi ja se soi ja se soi, enkä voinut vastata. On kerrassaan sietämätöntä seistä vanhanaikaisen lankapuhelimen ääressä ääni kadoksissa. Lisää hillitöntä käytöstä.
Olen ehtinyt tuntea myös myrkynvihreää kateutta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joilla on terveet sylkirauhaset. Arvostaisivat niitä Aivan erityistä kateutta tunnen myös tavallista ihanaa ruokaa nauttivia lähimmäisiä kohtaan. Eli siis melkein kaikkia.
Kärsimyksestä huolimatta viikko ei näytä jalostuvan loppua kohti ja surukseni sen saldoon on vielä lisättävä entistä pahempi sisu. Sen sijaan, että käsittelisin kolumnissani maailman loppumattomia vääryyksiä ja ongelmia, vastustaisin kynä tanassa viidettä (tänä päivänä jo kuudetta ) ydinvoimalaa, kirjoitan omaan pienen napani ympärillä pyörivistä asioista ihan kirjaimellisesti. Itsekeskeisyydelläni ei taida olla äärtä ei määrää näinä kärsimyksen aikoina. En muista myöskään ajatelleeni yhtäkään positiivista tai jaloa ajatusta.
Näin siis viisi vuotta sitten. Jouduin myöhemmin tutustumaan myös Riki Sorsan Peggyksi kutsumaan mahaletkuun, vuoden olimme vastentahtoisia kavereita. Nyt pärjään onneksi ihan keittoruualla ja kaikenlaisilla tehojuomilla. Kaakao tuhdilla suklaa- ja kermaliköörilisällä on suosikkipainonnostaja. Ehkäpä kärsimys on kuitenkin opettanut kovakalloista oppilastaan jossain määrin. Saattaa olla, että täältä elämän pientareelta näkee kokonaisuudet selvemmin. Olen myös taipuvainen ajattelemaan joistakin asioista vähemmän jyrkästi ja olen entistä harvemmin varmasti oikeassa. Uskallan myös pitää paremmin puoleni, jos vain jaksan.
Muistan lämmöllä edesmennyttä idoliani, kirjailija Erno Paasilinnaa. Hän kirjoitti vihaavansa köyhyyttä, koska se hänen sanojensa mukaan ei jalosta ihmistä niin kuin meille topeliaanisissa saduissa on uskoteltu, köyhä ihminen joutuu tappelemaan ja hänestä tulee typerä ja inhottava. Mielestäni myös kärsivälle saattaa käydä näin. Ihminen särkyy liiasta tuskasta ja hän saattaa hukata tärkeimmän kaikesta, ilon.
Ankarasta sairaudesta tai pahasta onnettomuudesta selvinnyttä lähimmäistä komennetaan usein olemaan onnellinen siitä, että on yhä hengissä. Ehkäpä se vielä onnistuu, kenties jos ja kun lakkaa yrittämästä niin kovasti.
