Lehtitilaukset
Ystävyys ja avunanto, katoava luonnonvara?
Raamatussa siitä puhutaan niin sanotusta Kultaisesta Säännöstä, tästä niinkuin toivotte toisten tekevän teille, tehkää myös samoin heille. Toimiiko nykymaailmassa?
Minä olen sellainen jokapaikan höylä, aina valmis kuin velmeri sotaan kun joku jotain vähänkin pyytää. Välttämättä vastapuolelta ei kuitenkaan aina kuulu kuin huminaa..
Esimerkiksi hoitelin ystäväni kolmea kissaa reilun viikon kesäkuumalla. Hän soitti hädissään, että kauhea tilanne, voisinko mitenkään jeesata häntä. Että ei niille tartte kuin käydä kerran ruokaa heittämässä, ja no.. pissapallerot voisit heittää roskiin tietysti.
Satun olemaan erittäin eläinrakas, itselläni on koira. Lupauduin enempää ajattelematta. Mieleenikään ei tulisi hoitaa sellaista hommaa mitenkään vähän sinne päin -tyylillä.
Kävin katsomassa kissoja 2-3 kertaa päivässä. Ja tosiaankin myös vietin aikaa niiden luona. Kissat eivät ensinnäkään alkaneet syödä ennenkuin niiden kanssa oli juteltu. Ne tulivat kuorossa naukuen ovella vastaan, odottivat rapsutusta ja hellittelyjä. Ja mielellänihän minä niitä hellittelin.
Vasta juttelu- ja leikkisession jälkeen ne alkoivat syödä.
Ja minä odotin että he syövät, nokkimisjärjestyksensä mukaisesti, ennen kuin korjasin loput purkkiruuat jääkaappiin, keräsin jätteet, lakaisin niiden aikaansaaman hiekkamyrskyn ja lähdin pois.
Kävin siis pari kolme kertaa päivässä, vaihdoin juomavedet, vein pissa- ja kakkapallerot roskiin. Kastelinpa samalla huomattavan määrän kukkasiakin, sekä korjailin kissojen sekoittamaa huushollia, keräsin postit, tuuletin.
Sitten ystäväni tekstasi, että kuinka me täällä pärjätään, että jos hän ei tulisikaan ihan vielä silloin ja silloin, käykö. Minä sanoin että ruuat alkavat ehtyä, samoin hiekka. Hän sanoi että siellä on purkissa kolikoita, jos tarttee ruokaa hakea.
Hän tuli sitten matkaltaan, kiitos tuli tekstiviestinä. Vein avaimen, ja kiitoksen sain. Ei mitään mainintaa, että voisi tehdä joskus jonkin vastapalveluksen. Satun tietämään että hoitolaan vietynä kolme kissaa olisivat tehneet aika pitkän pennin.
Sitten aikojen päästä olin itse käsi paketissa. Mieheni sai juuri työtä. Olin yksin kotona. Meillä on koira, jota on käytettävä ulkona.
Otin yhteytttä muutamiinkin ihmisiin. Kaikilla tuntui olevan jotain meneillään. Monet tiesivät ahdingostani, mutta puhelin pysyi hiljaisena.
Olin pakotettu esimerkiksi käyttämään koiraa ulkona, käsi paketissa. Vaatteet sain päälle miten kuten, vain kumisaappaat, nepparit ja kuminauhahousut onnistuivat, käsinettä ei toiseen käteen tietenkään saanut. Tämä tapahtui vieläpä talvisaikaan.
Huusholli alkoi olla melkoisen mullin mallin kun en kyennyt juuri mihinkään. Aika kekseliäs minusta kuitenkin kehkeytyi, vaikka kyseessä oli se parempi käsi joka paketissa uinui.
Soitin sitten tälle kissaihmiselle, että mulla olisi pari kiloa porkkanoita, voisiko hän ehkä käydä ne kuorimassa, ei olisi kuin varttitunnin homma. Että mitenkään en suoriudu hommasta, yrittänyt olen.
Ei käynyt laatuun. Eikö se ja se voisi käydä, kun on nyt tässä kaikenlaista - kuului puhelimen päästä. Asumme kuitenkin sattumalta samassa talossa. Näin toimi myös muutama muukin, joille kuitenkin olen tehnyt pieniä palveluksia omalta osaltani.
Mikä ihmisiin on mennyt? Ei homma mene niin, että ollaan vain vastaanottamassa palveluksia.
Kissaihminen kuten muutkin tiesivät, etten suoriudu kaikesta, vaikka aika paljosta suoriudunkin, sinnikko kun satun olemaan. Esim tiskata koetin yhdellä kädellä, mutta vaikkapa säilykepurkin avaaminen tai mikään kiertoliike ei onnistunut.
Itse olen tosiaan tarjoamassa ja tarjonnut apua monille. Jos joku on vaikkapa sairaalassa, menen katsomaan, kysyn mitä voin tehdä. Saatan käydä hoitelemassa postit, laskut ynnä muut. Olen mm. käyttänyt ystäväni koiraa ulkona, olen korvannut pienet ompelutyöt menemällä puolestani remonttiavuksi. Näin minun mielestäni kuuluu toimia. Ellei rahalla, niin sitten jollain vastapalveluksella.
Vastavuoroisuus, empatia, ystävyys vaan taitaa olla katoava luonnonvara? En tiedä, yksi toinen tuttavani sanoi että syy on aina itsessä. Ihan hän silmät kirkkaina oli sitä mieltä, että toisten käytös johtuu aina itsestä. En allekirjoita tuota, että toisten ihmisten käytös johtuisi itsestä. Ainakaan aina.
Mielestäni ystävyyttä pitää hoitaa. Yksipuolinen ystävyys ei kestä kovinkaan kauan. Jonkin aikaa voi toimia, että esimerkiksi yhteydenotot hoitaa aina se toinen osapuoli, mutta ei loputtomiin. Ja ellei olla tekemisissä keskenään juuri koskaan, mielestäni sellainen ei edes ole ystävyyttä.
Sama koskee ns. ehdollista ystävyyttä ja rakkautta, johon olen törmännyt eräässä ääriuskovaisryhmässä. Siellä kaikki ovat lähtökohtaisesti ystäviä, vain sen takia että kuuluvat yhteisöön. He kaikki myös kirjallisuutensa mukaan rakastavat syvästi toisiaan..
Sitten kuitenkin, kun ja jos jäät pois aktiivisesta toiminnasta, sinuun ei pidetä yhteyttä eikä sinusta olla kiinnostuneita. Olen kokenut tämän omakohtaisesti.
Ystävyys on paljon enemmän kuin sitä, että kuulutaan johonkin samaan ryhmittymään. Se on paljon enemmän kuin sitä, että ehkä sanotaan päivää kadulla, jos joskus aina sitäkään.
Ystävyys on sitä, että toisesta ollaan kiinnostuneita. Jos ihmistä ei näy, häneen pyritään ottamaan yhteyttä. Kysytään kuulumisia, ja myös kuunnellaan vastaus. Ystävälle voi soittaa, hädän tullen vähän huonompaankin aikaan.
Ystävä pitää lupauksensa ja auttaa kykyjensä mukaan.
Ystävään voi luottaa, häneen voi turvautua, hän ei petä luottamusta. Ystävä rakastaa ja näyttää sen. Eikä ehdollista rakkautta ole olemassakaan.
On minulla tätä nykyä pari hyvää ystävää, mutta katoava luonnonvara se alkaa toden totta olla, valitettavasti. Pitäkää ystävyyttä yllä, kellä yksikään oikea aito ystävä on. Älkää pitäkö ystävää itsestäänselvyytenä.
