Kuolema Muuttaa Kaiken

Läheisen kuolema pysäyttää aina. Joku, jonka olemassa oloon olimme niin tottuneet, onkin yhtäkkiä poissa eikä tule koskaan takaisin. Samalla kuolema voi muuttaa aivan kaiken, maallisenkin, jälkeen jäävien kesken.

Kuoleman voi kohdata monella eri tavalla. Poismeno ei kuitenkaan voi koskaan olla odotettu, vaikkakin joskus odotettavissa oleva.

Läheinen on kenties jo iäkäs ja kokee niin sanotun luonnollisen kuoleman. Se lieneekin se helpoin muoto hyväksyä ja ymmärtää poismeno.

Vaikean ja ehkä pitkäaikaisen sairauden uuvuttaman läheisen poismenoonkin on kuoleman läheisyys jo antanut aikaa valmistautua. On voitu vielä puhua ja jättää hyvästit.

Molemmissa tapauksissa ikävän ja surun takaa voi olla tunnettavissa jopa helpotusta. Tuska ja kärsimykset ovat ohitse. Mutta kuolemaa ei varmasti odotettu ja toivottu.

Kuolema voi myös yllättää. Se voi tulla täysin arvaamatta esimerkiksi liikenneonnettomuudessa, tapaturmassa, tulipalossa tai väkivaltaisesti. Silloin se on vaikeampi ymmärtää ja hyväksyä. Kaikki jäi kesken. Aivan kuten äkillisen sairaskohtauksen aiheuttamassa poismenossa.

Aivan liian moni kokee ajautuneensa elämässään umpikujaan eikä löydä enää muuta ulos pääsyä kuin päättää päivänsä oman käden kautta. Itsemurha on kaikessa epätoivoisuudessaan myös hyvin monenlaisia tuntoja omaisille ja läheisille herättävä viimeinen teko.

Surun, tuskan ja ikävän lisäksi joku voi kokea jopa vihaa itsemurhan tehnyttä kohtaan. Miksi teit minulle tämän? On vaikea ymmärtää oman tuskansa keskellä kaikkea sitä epätoivoa ja tuskaa, mitä itsemurhaan päätynyt henkilö on kokenut. Mitä hän ajatteli ja miksi niin teki, edes viimeisestä viestistä huolimatta kaikkea sitä emme voi koskaan tietää. Aina ei jälkeen jää edes viestiä. Ei mitään tietoa viimeisistä hetkistä.

Itsemurhasta voi olla myös hyvin vaikea puhua. Jopa mahdotonta. Asia on liian kipeä ja yksityinen jaettavaksi. Itsemurha herättää myös kysymyksen, miksi en tehnyt mitään, ja samalla itsesyytöksen. On raskasta kantaa sisällään syyllisyyttä asiasta, mille lopultakaan tuskin olisi voinut tehdä mitään. Jostakin on vain kaivettava voimaa jaksaa huomiseen.

Järkyttävintä lienee kuitenkin pienen lapsen kuolema. Pieni ja viaton, elämänsä alkutaipaleella oleva ihminen kiskaistaan pois joukostamme. Se tuntuu niin turhalta. Mikä oli hänen lyhyen ja aivan liian varhain päättyneen elämänsä tarkoitus?

Lapsen kuolema järkyttää, vaikka hän ei olisi ollut läheinenkään ihminen. On hyvin koskettavaa lukea vaikkapa kuolinilmoituksesta, tai hautakivestä lyhyestä elämästä. Huomaamme ohittavamme kuolinilmoitukset tai uutiset ihmisuhreja vaatineista onnettomuuksista lähes olan kohautuksella, mikäli kyseessä ei ole ollut läheinen ja tuttu ihminen. Mutta kun kyseessä on lapsi, tai lapsia, uutinen pysäyttää aina.

Helppoa ei ole saattaa läheistään viimeiselle matkalle koskaan, mutta kaikkein vaikeinta se on tehdä lapsilleen, tai lastenlapsilleen. Helppoa ei tietysti ole saattaa vanhempiaankaan, mutta ainakin se tuntuu luonnollisemmalle kuin toisin päin.

Olipa kuolema saapunut miten hyvänsä, on kuolleen ihmisen löytäminenkin melkoinen tapaus. Väkivaltaisissa, tapaturmaisissa, tai itsemurha tapauksissa se voi olla hyvinkin järkyttävä näky, eikä sitä pysty koskaan unohtamaan.

Unohtumaton se on silloinkin, kun poismeno on tapahtunut rauhallisesti pois nukkumalla.

Kuolleen löytäjä kokee aina järkytyksen. On vaikea toimia tai tehdä mitään. Yllätys ja järkytys on melkoinen. Myöhemmin tulevat myös itsesyytökset. Miksi en tehnyt mitään jo aiemmin? Jos olisin tiennyt niin... Sama koskee kuitenkin kaikkia, ei vain löytäjää. Kuka tahansa muukin olisi voinut aivan yhtä hyvin tehdä jotain. Aavistaa ja hälyttää apua. Eikä silti kukaan olisi voinut tehdä mitään. Matkamme määrä on jo päätetty ja kaikilla meillä on kohtalomme.

Suru-uutisen saavutettua omaiset ja läheiset, alkavat ikävän keskellä hautajais- ynnä muut järjestelyt. Omaiset lähestyvät toisiaan, ja suru on yhteinen. Yleensä kaikki saadaankin hoidettua yhteisymmärryksessä ja kauniisti. Vainaja saa ansaitsemansa, kauniin viimeisen matkan.

Turhan usein kuitenkin käy niin, että vainajan poismenon aiheuttaman elämänmuutoksen lisäksi myös jälkeen jäävien suhteet ja elämä muuttuvat perintöriitojen vuoksi.

Maamme onkin pullollaan esimerkkejä siitä, mitä vainajan poismenon jälkeen valitettavan usein tapahtuu. Sen näkee jokainen katselemalla ympärilleen. Suomessa on tuhansia ja taas tuhansia autioita tiloja ja taloja tyhjillään ränsistymässä, kun perikunta ei ole päässyt sopuun niiden kohtalosta.

Joko vainaja on jättänyt koko asian perikunnan keskenään selviteltäväksi, eikä perikunta siihen kuitenkaan pysty. Tai vainaja on toki voinut tehdä testamentinkin, minkä riitelevä perikunta kuitenkin riitauttaa. Kenen etua nuo kaikki pystyyn mätänevät rakennukset ja metsittyvät pihat ajavat? Kuka voi sanoa ylpeänä, tuo on kotipaikkani, katsoessaan romahtamispisteessä seisovaa talonrötisköä?

Perintöriitoja on tietysti monen muunkin laisia. Otin vain esiin nuo talot ja tilat, ne kun ovat kaikkien helposti huomattavissa olevia. Jopa täysin ulkopuolisten.

Ikävä ei varmaankaan ole kenelläkään sen vähäisempi, kuin toisella, eikä kukaan välttämättä ole toistaan oikeammassa. Kaikki toimimme niin kuin uskomme olevan oikein. Tai ainakin oikeutamme tekojamme uskomalla olevamme oikeassa ja oikeutettuja niin menettelemään.

Katsellessamme vaikkapa juuri jotakin autioitunutta ja romahtanutta tilaa, voimmekin kysyä, toteutuiko tuossakin aikanaan niin rakkaan äidin tai isän toive. Tila, joka on joskus nostettu sydänverellä, romuttuu kun omat lapset eivät löydä keskenään sopua.

Olisiko aika muistaa, että oma elämämmekin päättyy aikanaan. Haluammeko lähteä täältä riidoissa ja kantaen huonoa omaatuntoa. Haluammeko hyvästellä läheisemme tietäen, että olisi pitänyt puhua ja selvittää asioita. Kuoleman jälkeen siihen ei enää ole tilaisuutta.

Meidän kaikkien tulisi elää joka päivä muistaen, että se voi olla myös viimeinen. En tarkoita, että ajattelisimme kuolemaa koko ajan. Vaan, että eläisimme niin ettei mitään jäisi selvittämättä ja tekemättä. Voimme aivan hyvin tehdä tänäänkin sen, mitä aioimme tehdä joskus myöhemmin. Ja pitkittyessään asiat vain mutkistuvat.

Omassa kiireessämme unohdamme monesti, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Sen huomaa taas, kun menettää jonkin läheisensä. Hän, jonka kanssa vielä illalla juttelit ja suunnittelit tulevaa, nauroit ja iloitsit. Tai hän, jonka kanssa riitelit, voikin olla aamulla poissa. Kaikki jäi taas kesken. Elämän lanka on lopultakin kovin ohut.