Nuorten miesten sota

Tamperelainen Reino Oksanen (s. 1914 Messukylässä) taisteli Laatokan-Karjalassa talvisodan 105 vuorokautta ja Kannaksella jatkosodassa. Tässä hänen kokemuksiaan talvisodasta. On korkea aika tallentaa näitä muistoja. Ottakaa haaste vastaan, Apureportterit!

Reino Oksanen on kovakuntoinen 92-vuotias. Järjenjuoksu terävämpää kuin useimmilla puolta nuoremmilla. Reino asuu Tampereen Kaukajärvellä vaimonsa Hilkan kanssa.

Amerikkalainen kirjailija Gordon F. Sander valmistelee kirjaa Suomen talvisodasta. Työnimenä on Winston Churchillin suomalaisia sotilaita ylistävä lause "What free men can do". Tämä haastattelu tehtiin tuota kirjaa varten syksyllä 2006.

Missä vaiheessa vuonna 1939 aloit ymmärtää, että sota on todennäköisesti tulossa?

– Me luimme sanomalehtiä, tietysti. Ja puhuttiin sodan mahdollisuudesta kavereiden kanssa. Sitä me emme tienneet, että Suomen armeija oli niin huonosti varustettu ja että aseita ja ammuksia oli niin vähän.

– Tilanne oli kehittynyt jo kauan. Mutta kun alettiin jakaa kutsuja ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuussa – käytännössähän se oli liikekannallepano – niin me ymmärsimme tilanteen vakavuuden. Niitä kutsuja jaettiin keskellä yötä, jotta venäläiset eivät saisi tietää asiasta. Heh-heh.

– Minä olin suorittanut varusmiespalvelukseni vuonna 1935. Sain koulutuksen krh-patterin suuntaajaksi. Talvisodassa olin kevyen kranaatinheitinpatterin suuntaajana, jatkosodassa raskaassa krh:ssa. Samassa pataljoonassa oli paljon meitä Messukylän poikia. Se oli hyvä asia, tunsimme toisemme hyvin taistelujen alkaessa.

Kranaatinheitinkomppaniassa oli kolme joukkuetta, jokaisessa kolme heitintä. Siis yhdeksän heitintä yhteensä.

– Lähtöä varten meidät kerättiin Tampereen pellavatehtaan juhlasaliin. Nukuttiin lattialla kylki kyljessä. Seuraavana päivänä nousimme junaan Messukylän asemalta. Mentiin Luumäelle. Siellä harjoiteltiin ankarasti, sitten muodostettiin joukko-osastot. Viimein meidät lähetettiin Värtsilään ja Tolvajärvelle.

Millainen oli henki nuorten miesten keskuudessa? Olitteko innokkaita? Vai surullisia?

– Kyllä silloinkin vielä väiteltiin siitä, joutuuko Suomi oikeasti sotaan. Mutta yleinen mieliala oli korkealla. Vuorotellen leuhkittiin sillä, miten hoideltaisiin ryssät. Muistan yhden tamperelaismiehen, joka uhosi olevansa hyvin pettynyt, jos päästäisiin neuvottelutulokseen eikä sotaa syttyisikään. Hän halusi kovasti vuodattaa venäläistä verta. Mutta kun taistelut sitten toden teolla alkoivat, tästä miehestä ei ollut mihinkään. Ja hassusti, kun tulitauko maaliskuussa astui voimaan, tämä äijä juoksi korsusta korsuun valkoisessa lumipuvussaan kuin enkeli kiljuen, että rauha on tullut!

Suomen armeijalla oli ankara varustepula sodan syttyessä. Jouduitteko ottamaan omia varusteita mukaan?

– Kyllä. Meidän käskettiin ottaa mukaan talvivaatteita. Ja aseita.

Kenellä silloin oli omia aseita? Metsästäjillä?

– Pääasiassa niillä, jotka kuuluivat suojeluskuntiin.

Myös krh-miehillä oli henkilökohtaiset aseet?

– Kyllä. Meille piti jakaa konepistoolit, mutta niitä riitti vain harvoille. Minä sain tavallisen pystykorvan.

Millainen oli ensikosketus viholliseen?

– Se oli Tolvajärvellä. Heti kun olimme saaneet heittimen asemaan, näimme yksinäisen venäläistankin tulevan suoraan meitä kohti. Ei jalkaväkeä tukena, vain tuo yksi tankki. Se ei ampunut, tuli vain kohti. Meidän täytyi purkaa heitin vikkelästi, tankki oli ajamassa suoraan päälle. Koetimme samalla keksiä keinoa pysäyttää se. Mutta meillä ei ollut mitään panssarintorjuntavälineitä. Ei edes Molotovin cocktaileja, niitä jaettiin vasta myöhemmin. Joku sanoi, että tankin voi pysäyttää, kun tunkee rautakangen telaketjun ja pyörän väliin. Mutta kun meillä ei ollut edes rautakankea. Emme voineet tehdä muuta kuin katsella vierestä sen tankin menoa.

Miten saitte tietoa sodan kulusta? Tai edes oman divisioonan toimista?

– Aika hyvin meille kerrottiin noista asioista.

– Tolvajärveltä Aittojoelle ei ole kovin pitkä matka, mutta me etenimme niin nopeasti, että saimme olla jatkuvasti pystyttämässä ja purkamassa patteria. Ja siinä välissä ammuttiin venäläisiä, tietysti. Kaikki viestintä patterien ja tulenjohdon välillä oli puhelimilla, meillä ei ollut radiolaitteita. Viestijoukkueet tekivät kovaa työtä niitä puhelinlinjoja vetäessään.

Miten kaukana etulinjasta heittimet olivat?

– Muutaman sata metriä. Se riippui tilanteesta.

Aittojoelle päästyänne alkoi asemasota. Millaista se oli?

– Kun pääsimme Aittojoelle, meidät komennettiin kaivamaan juoksuhaudat ja korsut. Mutta ihan ensimmäiseksi me kaivoimme ison kuopan jäiseen maahan ja rakensimme siihen saunan. Vasta sen jälkeen tehtiin juoksuhaudat ja korsut. Olimme nuoria miehiä…

– Taistelu oli sellaista, että me tähystimme ja koetimme nähdä liikettä venäläisten puolelta. Ja kun näimme tai kuulimme jotain, koetimme ampua siihen suuntaan heittimillä. Ja naapuri teki saman meille.

Miten selvisitte pakkasesta?

– Korsuissa ei ollut mitään ongelmaa, mutta vartioon mennessä täytyi pistää päälle joka ainoa vaatekappale jonka sai käsiinsä. Hyökkäysvaiheen aikana olimme nähneet paljon kaatuneita venäläissotilaita. Monilla oli huopatossut jalassa. Riisuimme vainajilta joka ainoan parin. Ne olivat paljon lämpimämpiä kuin meidän nahkasaappaamme.

– Minulla oli pari noita huopatossuja. Ne olivat itse asiassa pitkät, kuin kalastussaappaat. Asemasodan aikana ne olivat minun ainoat jalkineeni. Eräs kaverini lainasi niitä aina lähtiessään vartioon. Toivoin aina, että ne kaksi tuntia kuluisivat nopeasti. Jos silloin olisi tehty hälytys, minä olisin joutunut menemään 40 asteen pakkaseen sukkasiltani.

– Saimme lämpimiä vaatteita kotiväeltä. Minun äitini lähetti minulle sukkia, villapaitoja, tumppuja… Monet kotirintaman ihmiset, joilla ei ollut omaisia rintamalla, lähettivät pakettinsa osoitettuina ”tuntemattomalle sotilaalle”. Noita paketteja jaettiin niille, jotka eivät saaneet vaatteita kotiväeltään.

Kaatuiko moni sinun komppaniastasi?

– Kyllä. En muista lukumäärää.

Kranaateista?

Tykki- ja heitintuli tappoi monia meidän poikiamme. Ja asemasodan aikaan tarkka-ampujat. Oli todella vaarallista nostaa päätään juoksuhaudan reunan yläpuolelle.

”Talvisodan hengestä” tuli maailmanlaajuinen legenda. Tajusitteko silloin olevanne osa jostain erityisestä?

– Kyllä me kuulimme talvisodan hengestä. Varmaan aloimme uskoa siihen itsekin. Antoi se meille itsevarmuutta, kun kuulimme, että meidän taisteluamme seurataan kaikkialla maailmassa. Vaikka emme me muuta maailmaa kovin paljon ajatelleen. Kyllä ajatukset olivat ihan omassa eloonjäämisessä. Me tiesimme, että vihollisia oli paljon enemmän kuin meitä. Silti me hyökkäsimme niitä vastaan ja ajoimme ne pakosalle.

– Itseluottamus olikin tarpeen, sillä venäläiset osoittautuivat aivan toisenlaisiksi taistelijoiksi kuin olimme ennen sotaa kuulleet. Suomalaispropaganda – me nuoret kölvit itse – oli kertonut meille, että venäläiset sotilaat ovat heikkoälyisiä pelkureita.

– Todellisuudessa venäläiset sotilaat osoittautuivat äärimmäisen sitkeiksi taistelijoiksi.