Lehtitilaukset
Agricolan juhlavuotena suomen kielen hienouksia ei voi kyllin ylistää Tilasin juhlavuoden nettisivustolta Kaiken takana on kieli - sekä Kielipoliisi-t-paidat. Luettuanne tämän kolumnin varmasti ymmärrätte, miksi.
Jo elämäni keväässä korviin sattui, kun kuulin siis-sanan. Oli olemassa ihmisryhmä, joka käytti sitä enemmän kuin kenellekään on hyväksi.
Alistuin kuitenkin siihen, että voidaksen elää siis-sanan kanssa samassa maailmassa ihmisen on vain yritettävä olla kiinnittämättä sanaan liikaa huomiota ja näin mitätöitävä sen oletettu voima.
Lakattuani menemästa kananlihalle siis-ihmisten takia olen soveltanut samaa onnistunutta menetelmää muihinkin aika ajoin muodiksi roihahtaviin sanoihin ja sanontoihin. Nykyään tuntuu olevan ihan pakko aloittaa lause: Sanotaan että..., Sanotaan vaikka näin...
Suosittu on myös Elikkä-aloitus. Elikkä minä olen harrastanut koiria jo vuosia, uskoutuu haastateltava missineito. Elikkä tule vaan tännepäin, opastaa sairaanhoitajatar potilasta. Voimakkaalla itsehillinnällä niihin kyllä tottuu. Ihan oikeesti.
Mutta nyt oli mitta täysi. Tällä kertaa on kyse todella kovasta sanaparista, jonka sietämiseen mitkään hillintä- tai mitätöimisharjoitukset eivät olleet tehonneet. Aluksi sanoja livauttivat puheeseensa ihan fiksuilta vaikuttavat ihmiset. Nolona myönnän, että noilta itseäni fiksummilta vaikutteita imevänä raukkana vilauttelin sanoja joskus omissakin jutuissa muka nokkeluutta tuomassa. Vähänpä tuolloin vielä aavistin, miten kaikkinielevästä hirviösanaparista oli kyse.
Yliherkkyystilaan virittäytynyttä kielikorvaani vihloi. Sanapari tuntui hyppivän silmille kuin uhmaikäinen jälkeläinen lähes joka paikasta. Sietokykyni murtui eräänä iltana vuosia sitten, jolloin kuuntelin silloisen meppi Heidi Hautalan ja K. Tervon kommunikointia. Hautalan lauseista livahti tämä kyseinen sanapari noin minuutin välein, joskus useamminkin. Se tarttui jopa parkkiintuneeseen Tervoon. Keskustelun sisällöstä en muista mitään muuta kuin nuo huulten välistä singahdelleet itse asiat.
Siinä se tuli. Itse asia. Itse asiassa sitä ja itse asiassa tätä. Pakenin hädissäni Outi Pakkasen dekkarin ääreen hakemaan lohtua, mutta siellä ne taas luurasivat, itse asiat. Riekkuivat lähes joka sivulla, pahimmillaan jopa useaan otteeseen. Aloin olla jo lähes romahduksen partaalla. Jäin paitsi kaikin tavoin tärkeää yhteiskunnallista tietoa, koska en kyennyt seuraamaan asiaohjelmia pelätessäni törmääväni polleisiin itse asioihin. En myöskään kyennyt rentoutumaan, koska koppavat itse asiat olivat levinneet jopa pinnalliseen viihdemaailmaan. Kuuntelin myrskyisiä, sanattomia ja synkkiä sinfonioita.
Olin kuitenkin päättänyt selviytyä, jälleen kerran. Vahvaksi tueksi itse asiaa vastaan otin Nykysuomen idioomisanakirjan. Se kertoo koruttomasti, että itse asiassa tarkoittaa samaa kuin oikeastaan ja varsinaisesti. Ne eivät kuulosta ollenkaan niin pöyhkeiltä ja itseriittoisilta kuin tämä kukkoileva uussanapari. Aina kun itse asiassa hyökkää, hoen oikeastaan ja varsinaisesti-sanoja kuin puhdistavaa mantraa. Ja täytyy tunnustaa, että itse asiassa tuntuu jo paremmalta.
